Moj och jag

Inför skolstarten i augusti i år orkade min mormor Ulla-Stinas hjärta inte mer och hon tog sina sista andetag. Samtidigt tog en fas i mitt liv slut. Moj, som vi nära släktingar kallade henne, var en väldigt nära och viktig del av min uppväxt och hela mitt liv upp till nu. Jag känner mig otroligt priviligierad av att ha fått ha henne vid min sida i över 40 år av mitt liv.

Genast från början fick jag och Moj ett mycket nära förhållande. Det var efter min födsel som Ulla-Stina blev Moj. Moj fick sitt namn av mig, men med god hjälp av min morfar Sten-Olof ”Stiffe” Westman, som jag kallade Moppa. Moppa hade en egensinnad humor och försökte lära mig att Ulla-Stina var Morran från Tove Janssons muminböcker. Jag som inte ännu kunde uttala R, började säga Mojjan. Det förkortades snart till Moj. 

Moj och jag vid Stenkulla i början av 1980-talet.

 

Moj och Moppa var mycket aktiva hembygdsmänniskor. Det är till stor del tack vare dem jag blev arkeolog och engagerade mig i hembygdsföreningar. När jag var liten brukade Moj och Moppa skicka ut mig på åkern bredvid Stenkulla för att leta efter stenålders krukskärvor. Eftersom Stenkulla låg direkt på en stenåldersboplats, hittade jag sådana i mängder. De intresserade mig så mycket att jag senare valde att bli arkeolog. 

Tyvärr så dog Moppa rätt ung, i en ålder av 60 år. Då var jag själv bara 13 år och har många gånger funderat att jag skulle haft mycket att diskutera med honom om jag kunnat prata med honom på senare dagar.

Jag "hjälper" Moppa med trädgårdsarbete på Stenkulla.

Som tur fanns ännu Moj kvar. Jag och mina systrar vistades som barn mycket hemma hos henne på Stenkulla nära Dickursby. Moj försökte vara sträng mot oss. Jag tog nog lärdom av Mojs uppfostring och försökte uppföra mig så gott jag kunde. Men jag tyckte också om att retas med henne och hotade till exempel ofta med att snyta mig i hennes gardiner. 

Moj satte mig ofta i arbete. Jag har jobbat mycket i hennes trädgård, klippt gräs, krattat, rensat ogräs och planterat växter. Jag har också städat på Stenkulla och fått tömma diskmaskinen åt henne otaliga gånger. Jag gick ofta till Moj och bad om jobb när jag behövde pengar till något. Också när jag var mindre och ville att Moj skulle komma och spela fotboll, brädspel eller leka något med mig, ville hon alltid att jag först skulle utföra någon liten uppgift. Sedan kunde hon göra det roliga med mig.

Jag fortsatte att besöka Moj som tonåring. Moppa hade i 60-årsgåva hunnit få en stereo med dubbeldäck för kassetter. En sådan hade vi inte hemma. Därför gick jag alltid till Moj för att kopiera kassetter som jag lånat av mina vänner. Jag brukade med samma spela musiken för Moj också och berätta om den. På så sätt blev Moj bekant med till exempel Guns ´N Roses, Metallica och Therapy?. 

Moj målar påskägg med mig i köket på Stenkulla.

 

Jag brukade också föra mina texter till Moj för kommentarer. Moj var ju lärare i journalistik, så det var hennes kärnkunnande. Hon fick gå igenom det jag skrivit ända från högstadiets uppsatser till universitetets pro gradu avhandling och alla möjliga bokprojekt och skriverier jag åstadkommit därefter. Alla mina texter förde jag alltid till henne. Tillsammans satt vi sedan över en kopp te och gick igenom dem. Kritiken var oftast mördande. ”Det finns mycket att se över i den här texten!”, började det alltid. Men det hjälpte mig att få skinn på näsan och lärde mig att ta emot kritik.

I och med att Moj blev äldre, blev det min tur att hjälpa henne. Jag hjälpte henne med att sköta trädgården, skotta snö, byta glödlampor och instruera henne i hur hon skulle använda datorn. Förutom datorstöd, var det egentligen till en stor del samma saker som jag fått göra redan som liten. Men nu brukade jag alltid stanna på Stenkulla i samband med besöken och dricka te och diskutera aktuella saker med henne. Det var så starkt svart te att skeden stod mitt i koppen och så var det mycket honung i. 

Till slut blev Moj så gammal, att hon inte längre klarade av att bo ensam kvar på Stenkulla. Hon hade fått hjärtsvikt och somnade ofta mitt på dagen. Hjärtat orkade inte heller pumpa tillräckligt med syre till hjärnan och det påverkade hennes minne. Moj fick därför flytta till Folkhälsanhuset i Dicursby. Jag tog som vana att besöka henne en gång i veckan. Fast Moj hade problem med att minnas nutiden och de senaste tio åren av sitt liv, kom hon ihåg äldre saker. Jag började alltså fråga henne om hennes barndom och tidiga vuxna liv.

Efter att Moj flyttat bort från Stenkulla satte jag i gång med att städa där. Jag gick igenom gamla papper och saker som jag hittade och fick bekanta mig ännu närmare med huset som jag älskat sedan jag var barn. En riktigt stor skatt kom fram då jag hittade Mojs gamla dagbok. På olika ställen i huset hittade jag till slut tre dagböcker som omfattade åren 1941–1948, alltså från det att Moj var 14 år till det hon blev 21. 

Mojs dagbok.

 

Genom dagböckerna fick jag lära känna Moj som tonåring och ung vuxen. Att diskutera saker jag läst om i hennes dagböcker blev ett återkommande ämne för våra träffar. Något som vi bägge fick mycket ut av. Moj visste ju själv att hon inte mindes saker så bra och konstaterade många gånger att hon var väldigt råddig. När vi pratade om äldre tider blev hon själv också glad när hon upptäckte att hon mindes saker. ”Se vad jag minns!”, kunde hon emellanåt ropa ut.

Moj verkar ha haft det bra på Folkhälsan under sina sista år. Fast hon emellanåt kunde konstatera att hon väntar på att bli hemsläppt från sjukhuset och komma tillbaka till Stenkulla, var hon så gott som alltid på gott humör när man kom och hälsade på henne. Skötarna berömde henne också alltid för hennes goda och artiga lynne. 

Men så gick det som vi släktingar fått höra att det ofta går när det gäller hjärtsvikt. Den allmänna konditionen kan rasa mycket snabbt och plötsligt. Moj fick en allvarlig hjärtinfarkt och fördes till sjukhus. Hon repade sig ändå ännu en gång och fick komma tillbaka till vårdhemmet redan nästa dag. Dit kunde sedan alla barn, barnbarn och barnbarnsbarn ännu en sista gång komma och hälsa på henne. Fast hon var trött, orkade hon ta emot alla. Det blev en ganska stor skara och när det sista barnbarnet hade lämnat hennes rum konstaterade hon: ”Oj vad tomt det blev!”. Det var de sista orden jag hörde henne säga. Nästa dag var hon så trött att hon knappt fick ur sig några ord och två dagar senare öppnade hon inte ögonen mer.

Moj har förtjänat sin sista långa vila. Hon fick leva ett långt, innehållsrikt och bra liv. Och jag är otroligt tacksam för allt hon gett mig!

Ea

Räisälän Juoksemajärvi osa 3 – rakastuminen

Kuuluvathan kaivauksille usein romanssitkin. Räisälässä romanssi toteutui itseni kohdalla. Se ei kuitenkaan ollut salamarakkautta, vaan romanssille oli luotu pohjaa jo usean vuoden ajan. Tyttö oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopistopäivänä. Emme kuitenkaan olleet hirvittävän nopeita rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesimme mihin ryhdyimme, kun se aika tuli.

Andreas ja Riina Tiurinlinnalla rajantakaisessa Karjalassa keväällä 2002 ennen Räisälän kaivauksia. Kuva: Jonina Jansson.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että jännitti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Kolmen vuoden aikana ehti tosissaan tutustua toiseen aika hyvin, etenkin kun opiskeli yhdessä, oli välillä yötä toisen luona ja vielä kesäisin työskenteli samoilla kaivauksilla. Olin myös lähetellyt Riinalle kortteja matkoiltani, niitä tosin lähetin myös muille opiskelijakavereilleni. Riinaa kuitenkin hävetti, kun ensimmäisen vuoden jälkeen oli saanut minulta kortin InterRail-reissuni välipysähdykseltä Roomassa, jossa kirjoitin, että junalla halki Euroopan matkustaminen oli parasta mitä pystyi vaatteet päällä tekemään. Se oli lause, jonka kaivauskurssiopettajamme Esa Mikkola oli opettanut meille yliopistossa. Riinaa se siis hävetti, sillä hän asui näinä aikoina Dommalla, joka piti aina tyhjentää kesäksi, kun se muuttui hostelliksi. Sen takia kortti oli mennyt hänen lapsuudenkotiinsa Alavudelle. Hän saikin kuulla kortin luettuna äidiltään puhelimessa ensimmäistä kertaa ja se oli kuulemma noloa.

Riina ja Räisälästä löytämänsä meripihkariipus.

Pysyimme hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan entiseen suomalaiseen Räisälään, nykyiseen Melnikovoon. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli. Kävimme järvissä uimassa ja ehdittiin taas jutella paljon. Muut ympärillä ainakin jotakin huomasivat. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Räisälän pioneerileirin auringonlasku juhannuksen aikoihin 2002. Kuva: Riina Koivisto.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan. Etenkin kun olimme juuri leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa. Vaikka keskityimmekin paljon toisiimme, ehdimme myös havainnoida ympäröivää luontoa ja bongata joitakin lintuja. Räisälä on ainoa paikka, jossa olen oikeasti nähnyt käen, enkä vain kuullut sitä. Toinen lintu, mitä en sittemmin ole nähnyt enkä kuullut, on kaivausalueemme kupeessa viihtynyt kuhankeittäjä, joka päivittäin ilahdutti meitä laulullaan.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi siis uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan, itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

Räisälän Juoksemajärvi osa 2 - pioneerileiri

Räisälän Juoksemajärven kaivausten aikana majoituimme neuvostoaikaiseen pioneerileiriin, Kosmonavt -2:seen. Siihen kuului useita eri rakennuksia, muun muassa majoitustilat, ruokala, sauna, ulkohuussit sekä katettu tila lavuaareineen ja hanoineen, jossa pystyi pyykkäämään. Ruokailu oli järjestetty meille kolme kertaa päivässä ja sauna oli tarkoitus lämmittää noin joka toinen päivä. Käytännössä sauna lämmitettiin kolmen viikon kaivausten aikana tasan kaksi kertaa, sillä lämmittäjä oli niin kovassa humalassa, että ei saanut sitä useammin kuumaksi, eikä muut saaneet siihen koskea. Onneksi meillä oli kuitenkin järvi kaivauspaikan vieressä ja saimme peseytyä siinä aina työpäivän päätteeksi. Tosin vesi oli etenkin alkuviikkoina vielä aika kylmää ja hyttysiä oli valtavasti.

Räisälän Juoksemajärven kaivausporukka leirin sissänkäynnillä. Kuva: Paula Kouki.

Hyttysiä kaivauksilla tosissaan oli todella paljon kahden ensimmäisen viikon ajan. Sitten ne katosivat jonnekin ja viimeisellä viikolla olikin jo aika mukava tilanne niiden suhteen. Paarmoja tosin oli suhteellisen paljon koko kaivausten ajan. Useimmat huitelivatkin paarmat pois, mutta venäläisprofessori ei niistä välittänyt. Hänessä näytti jatkuvasti olevan kiinni vähintään kolme paarmaa kerrallaan. Hän ei tehnyt niille mitään, eivätkä ne näyttänyt häntä vaivaavan. Tästä intoutuneena suomalaislehtorimme Petri halusi myös näyttää kovaa naamaa, kun paikalle tuli TV:n dokumenttiryhmä kuvaamaan ja tekemään ohjelmaa kaivauksista. Kun Petriä haastateltiin, hänen otsaansa istahti heti alussa paarma. Siinä se sitten istui koko haastattelun ajan. Vasta kun kamerat sammuivat, huitaisi Petri sen pois otsastaan. 

Petri kuvaa siistittyä kaivausaluetta. Auringon heittämät varjot saatiin torjuttua levittämällä pressu purjeeksi alueen eteen. Kuva: Riina Koivisto.

Petri oli yleensä hyvällä tuulella kaivausten ajan, mutta loppupäivinä kun meille tuli kiire ehtiä kaivamaan koko kaivausalue pohjaan, hän muuttui hiukan kireäksi. Teimme hyvin pitkiä päiviä, mutta onneksi valoa riitti, kun oli jo niin lähellä juhannusta. Itse olin aika paljon äänessä ja kerroin tyhmiä vitsejä. Jo pienenä olin saanut kuulla, että suuni käy paljon. Se vaihe näytti löytyvän myös aina kun astuin kuoppaan, Räisälä ei ollut poikkeus. Viimeisinä hektisinä päivinä pölötykseni taisi kuitenkin olla liikaa Petrille, sillä hän käski minun pitää suuni kiinni. Kun olimme lopulta saaneet kuopat kaivettua loppuun ja istuimme leirinuotion ympärillä juhlistamassa saavutuksiamme, hän kuitenkin pahoitteli sanomiaan ja oli kuitenkin sitä mieltä, että jutut olivat pitäneet tunnelmaa yllä kaivauksilla.

Tilannekuva kaivauksilta. Venäläisarkeologit asuivat teltoissa kaivausalueen vieressä ja pitivät huolen, ettei kukaan tullut turmelemaan tutkimusaluetta. Kuva: Riina Koivisto.

Viimeiset päivät olivatkin todella hektisiä. Teimme hyvin pitkiä päivä viimeisellä viikolla. Viimeinen päivä taisi mennä puolen yön tietämiin, ennen kun saimme kuopan vihdoin täytettyä. Useimmiten kaivauksilla kuopat pitää siis myös täyttää kaivausten päätteeksi ja usein se tapahtuu käsipelillä, kuten nyt. Pieni hidaste viimeisenä iltana tuli vielä matkaan täyttövaiheessa, kun venäläiset huomasivat, että yhtä profiilia ei ollut dokumentoitu. Me suomalaiset olimme katsoneet, että juuri siinä profiilissa ei mitään ihmeellistä ollut ja päättäneet jättää sen piirtämättä. Venäjällä oli kuitenkin säännöt, joiden mukaan tietyt profiilit piti aina dokumentoida. Niinpä ei auttanut, kun kaivaa uudelleen pois profiiliin viereen heitetyt hiekat ja dokumentoida se profiili.

Pitkät ja raskaat työpäivät nostattivat ruokahalun. Viimeisten päivien aikana tilannetta edesauttoi naapuri-isäntä, joka onki Juoksemajärvestä särkiä. Hän oli savustanut ison kasan niitä ja toi ne meille syötäväksi. Ne maistuivatkin siinä ulkosalla todella hyviltä! Samaa ei voi sanoa pioneerileirin keittiön ruoasta. Työn jälkeen oli aina nälkä, joten ruoan kyllä aina söi, mutta en voi millään sitä hyväksi kehua. Kaamein annos koostui kuivasta tattarista, jonka päälle oli isketty nyrkin kokoinen keitetty maksaklöntti, ei mitään muuta. No välillä saatiin myös kalanpaloja, kanaa rustoineen kaikkineen ja ”kotletkaa”, eli jauhelihapihviä luu- ja rustopaloilla. Tattarin lisäksi lisukkeina tarjoiltiin makaronia, riisiä ja perunaa, yleensä ilman mitään kastiketta. Kyllä vatsa kutienkin täyttyi. Pahempi tilanne oli kasvissyöjillä, jotka saivat tyytyä pelkkään lisukkeeseen.

Osa kaivausporukasta pioneerileirin asuntolamme edessä. Kuva: Riina Koivisto.

Iltaisin sai leirinuotion ääressä myös leipää tai suolakurkun palasia, kun istuttiin iltaa ja juotiin vodkaa. Venäläiset eivät nimittäin ikinä juoneet vodkaa ottamatta jotakin lisukkeeksi. Venäläiskollegamme istuivat miltei joka ilta ja maistelivat hiukan, eivät kuitenkaan yleensä ottaneet ihan liikaa. Pahempi tilanne oli muutamilla suomalaisilla, joilla oli vaikeuksia juoda kohtuudella. Niinpä aina jollakulla näytti olevan työpäivän aikana krapula. Jarno esimerkiksi joutui hiukan puun ja kuoren väliin, kun istuimme siinä iltaa ja venäläisistä Mitja oli täyttämässä kuppeja vodkalla. Jarno heitti huonoon aikaan ilmaan kaivauksen lentävän lauseen ”In Finland we drink more!”. Tähän Mitja totesi, että ok ja täytti Jarnon mukin aivan piripintaan. Sinä iltana Jarno sai toden teolla osoittaa lauseen totuudenperäisyyden ja näytti siltä, että hänellä iski sen illan jäljiltä krapula vasta seuraavan päivän iltapäivällä.

Ehkä tässä vaiheessa pitää avata hiukan tuota ”In Finland we drink more!” -lausetta. Siitä kertoi Riku, jonka ystävä oli ollut Italiassa vaihto-oppilaana. Ystävä oli ollut juhlimassa muiden vaihto-oppilaiden kanssa ja tullut takaisin isäntäperheen luokse aika humalassa ja onnistunut oksentamaan isäntäväen edessä. Tähän ystävä oli vain todennut, että ”In Finland we drink more!”, nostanut vodkapullon huulilleen ja huuhtonut suuhun jääneet oksennuksenjämät alas sillä. Mielestämme se oli aika hauska juttu ja lause jäi elämään kaivausporukan keskuudessa. Jarnon ajoitus lauseelle oli kuitenkin hiukan huono, se myönnettäköön.

Itse kaivauksilta tuli runsas ja hieno löytöaineisto. Kuva: Riina Koivisto.

Pahin juoppo Räisälässä ei kuitenkaan ollut tällä kertaa arkeologi. Tämän kyseenalaisen kunnian sai leirin isäntä, joka liikkui alueella traktorilla. Yleensä hyvin humalassa. Yhtenä aamuna hän tuli katsomaan kaivauksiamme ja ajoi kaivausalueelle samaan aikaan kun me olimme sinne kävelemässä. Meidän arkeologien piti hypätä ojaan, että hän ei olisi ajanut päällemme. Kun isäntä tuli perille ja astui ulos traktorista, hän ei pysynyt edes tolpillaan, vaan ryömi kaikilla neljällä kaivausalueen reunalle katsomaan mitä me siellä puuhasimme. Toisena iltana isännältä oli vodka päässyt loppumaan ja hän päätti oikein tanakassa kännissä lähteä vodkanhakureissulle naapurustoon. Hän ajoi leirinuotion ohi ja kysyi jos joku halusi tulla mukaan. Patsu ja Tanja pitivät sitä hyvänä ajatuksena ja hyppäsivät traktorin peräkärryn kyytiin. Niinpä he katosivat metsän siimeksiin ja täytyy kyllä myöntää, että hiukan huolestutti miten siinä oikein käykään. No, onneksi he tulivat jonkin tunnin kuluttua ihan ehjinä takaisin. Vodkaa ei valitettavasti kuitenkaan ollut löytynyt.

Toisena iltana huolestuimme kuitenkin kunnolla erään kaivajatytön kadottua metsän syövereihin. Leirin ympäristössä oli huono kännykkäverkko. Hän oli lähtenyt etsimään parempaa verkkoa metsässä olevan kukkulan päältä ja lopulta eksynyt pahasti. Myöhään illalla huomattiin, että tyttö ei ollutkaan palanut takaisin huoneeseensa ja miltei kaikki lähti häntä etsimään. Liikuimme ryhmissä lähimetsässä ja huusimme häntä koko alkuyön, tuloksetta. Lopulta ei auttanut, kun mennä nukkumaan ja toivoa parasta. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin leiriin kurvasi sitten Lada, jonka kyydistä kadonnut tyttö hyppäsi pihalle. Hän kertoi vaeltaneensa aika pitkään metsässä, kunnes tuli talo vastaan. Siellä oli ollut känninen mies, jonka lattialla hän oli sitten saanut nukkua. Selvittyään tarpeeksi, mies oli siten ajanut tytön takaisin leiriin. Tyttö ei ollut puhunut sanaakaan venäjää, mutta onneksi saanut kerrottua leirin nimen. Näin Räisälän kaivauksilta loppujen lopuksi selvittiin ilman suurempia vahinkoja.

Andreas Koivisto