perjantai 28. huhtikuuta 2017

Rakkaus arkeologiaan alkoi ruuveista

Arkeologia saa usein paljon näkyvyyttä mediassa. Arkeologiset kaivaukset ovat selvästi asia, joka kiinnostaa monia. Kaivauksia suoritetaan lisäksi kesäisin, kun muuten voi olla vähän niukasti uutisaiheita. Etenkin paikallismediat vierailevat mielellään oman paikkakuntansa kaivauskohteilla.

Itsekin olen ollut mukana kaivauksilla ympäri Suomen ja esiintynyt useasti eri medioissa. Välillä olemme kaivaneet seuduilla, jossa puhutaan enemmän ruotsia. Koska olen äidinkieleltäni ruotsinkielinen, kaivaustenjohtajat ovat näillä paikkakunnilla mielellään lähettäneet ruotsinkieliset toimittajat minun luokseni. Muistan erityisesti tällaisen tapauksen Kristiinankaupungista, jolloin toimittaja tuli haastattelemaan minua.

Kaivauspaikalla Kristiinankaupungissa oli hirvittävästi paarmoja. Muistan parhaimmillani saaneeni tapetuksi kolme paarmaa yhdellä iskulla. No, toimittaja tuli puhumaan kanssani ja kaikki sujui aluksi rauhallisesti ja hyvin. Jossakin vaiheessa toimittaja sitten tajusi, että hänen ympärillään lenteli paarmoja eikä kärpäsiä, kuten oli aluksi luullut. Hän rupesi huitelemaan käsillään hirveästi, eikä ehtinyt oikein muistiinpanoja enää tekemään. Haastattelu vietiin hyvin nopeasti loppuun. Mutta lehteen päätynyt juttu oli muistaakseni oikein hyvä.

Vantaan Sanomat 8.12.2010. Lehtikirjoituksessa kerrotaan kuinka rakkauteni arkeolgiaan alkoi ruuveista.

Yleensä lehtikirjoitukset ovat hyviä, mutta välillä toimittajille sattuu hassuja väärinymmärryksiä, kun eivät aina oikein tajua mitä arkeologi niille puhuu eivätkä kehtaa kysyä, mitä arvon arkeologi oikeastaan tarkoitti. Kaikki arkeologit tuntevat varmaan jutun ”kulttuurimakeroisista”. Se on muodostunut arkeologien keskuudessa jo klassikoksi. Tällöin arkeologi oli kertonut toimittajalle, että kaivauskohteelta etsitään kulttuurikerroksia, siis ihmisten toiminnasta likaantuneita maakerroksia. Toimittaja ei ollut näköjään oikein ymmärtänyt mistä oli kyse tai kuullut väärin ja päätyi näin kirjoittamaan, että arkeologit yrittävät löytää kulttuurimakeroisia. Siitä onkin sitten revitty huumoria jo vuosia ja arkeologit jaksavat vieläkin miettiä minkä näköisiä ne kulttuurimakeroiset oikein mahtavat olla.

Itseni kohdalla muistan hymähtäneeni hiukan Kymeen Sanomien jutulle Kotkan Datariinan tontin kaivauksista. Tutkimme silloin paikalla sijainnutta vanhaa merisairaalaa ja yritimme paikantaa sairaalan raunioita. Lehti taisi ilmaista asian jotenkin näin, siteeraten kaivaustenjohtajaamme Päiviä: ”Olemme olleet paikalla viikon ja jo nyt tiedämme missä olemme.” Kyllä arkeologit välillä ovat hukassa, mutta että kestää viikon keksiä missä ollaan, se on jo ehkä liioittelua.

Vielä konkreettisemmin itseäni koski Vantaan Sanomien juttu Gubbackan kaivauksista tekemästämme kirjasta. Toimittaja taisi kysellä minulta mistä innostukseni arkeologiaan oli alun perin lähtenyt. Kerroin, että asuin pienenä kivikautisen asuinpaikan vierellä ja löysin sieltä aikoinaan kivikautisia ruukunpaloja pellosta. Aika epäselvästi olin kuitenkin tainnut ilmaista itseäni. Lehteen päätyi nimittäin kirjoitus siitä kuinka minulla ”rakkaus arkeologiaa kohtaan alkoi ruuveista”. Lisäksi jutussa kerrotaan, että ”Usein kun siellä kynnettiin peltoa, tuli ylös kivikautisia ruuvinpalasia”.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Opiskeluaika – ainejärjestön puuhia ja poikakalenterikuvauksia

Nyt tuntuu itsestään selvältä, että minusta tuli arkeologi. Ollessani lukiossa järjestettiin Vantaalla sijaitsevan lapsuuskotini vieressä sijaitseville pelloille, joilta olin aiemmin löytänyt kivikautisia ruukunpaloja, isot arkeologiset kaivaukset. Seurasin kaivauksia sivusta ja kävin myöhemmin Museovirastolla haastattelemassa kaivaustenjohtajaa. Tuloksena syntyi lukiossa opiskelemani erikoislinjan aineen, humaaniekologian, lopputyö.

Lukion jälkeen menin armeijaan, mutta se osoittautui kannaltani virhepäätökseksi. Tuvassamme vallitsi pelonsekainen ilmapiiri kun muuten rennot ja mukavat alokkaat muuttuivat aina pelosta jäykiksi, kun huoneeseen astui upseerikokelas tai alikersantti. Simputusta ei tapahtunut itseni kohdalla, mutta näin läheltä, miten muutamaa muuta kohdeltiin kaltoin. Kun saimme aseet käteen, minulle tuli lisäksi tunne, että en ikinä tahdo oppia sellaista käyttämään. Naiivia ehkä, mutta päätin viikon jälkeen jättää leikin sikseen ja ryhtyä siviilipalvelusmieheksi. Tärisevin käsin allekirjoitin lapun, jossa vahvistin asian samaan aikaan, kun vakiohenkilökuntaan kuulunut upseeri heilutti edessäni isoa puukkoa ja huusi pää punaisena tiedustellen pidinkö itseäni oikeana miehenä. En ollut siinä tilanteessa lainkaan varma...

Armeijan keskeyttäminen sekoitti suunnitelmiani. Olin ajatellut miettiväni uravalintaa armeijavuoden aikana ja sitten päättää minne haen jatko-opiskeluun. Olin kuitenkin ehtinyt laittaa paperit Åbo Akademin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja minulla olikin tarpeeksi hyvät arvosanat, jotta pääsin sinne opiskelemaan ilman pääsykoetta. Siispä muutin Turkuun ja vietin vuoden siellä. Vuosi oli mukava, mutta en voinut sanoa löytäneeni paikkaani maailmassa.

Turun vuoden jälkeen päätin hoitaa siviilipalveluksen alta pois. Päädyin puhumaan ruotsia päiväkodin kielikylpyryhmän lapsille ja hoitamaan heitä. Siinä työssä viihdyin erinomaisesti. Sen vuoden aikana päätin myös, että seuraisin unelmaani ja hakisin yliopistoon lukemaan arkeologiaa. Olin kuitenkin saanut kuulla, että sinne on vaikea päästä ja varasuunnitelmani oli ryhtyä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Satsasin täysillä arkeologian pääsykokeisiin ja 21-vuotissyntymäpäivänäni sain kirjeen kotiin, jossa kerrottiin minut hyväksytyn opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon.

Ensimmäisestä päivästä alkaen tunsin olevani oikeassa paikassa! Meillä oli tosi mukava ja hyvä fuksiporukka ja meistä suurin osa pitää vieläkin yhteyttä. Tästä porukasta löysin jopa vaimonikin. En pelästynyt edes professorimme fuksiaispuhetta, jossa hän kertoi arkeologien huonosta työllistymistilanteesta ja totesi vielä loppuun, että tyhmiä ei kannata opettaa ja fiksuja ei tarvitse opettaa, sillä he pärjäävät muutenkin. No, meidän vuosikurssista suurin osa valmistui ja on vieläkin jollakin lailla alan töissä. Lienemmeköhän sitten sitä fiksua porukkaa...

Arkeologian opintojen ajalta minulla on monia hienoja muistoja. Jos pidättäydytään fuksiaisissa, monet niistä oli hyvin mieleenpainuvia. Erityisesti muistan pari vuotta meidän jälkeen aloittaneille järjestetyt juhlat. Perinteenä on, että uusille opiskelijoille järjestetään initiaatioriitti, jossa shamaani juottaa heille verta, joka oikeasti on punaviiniä. Tällä kertaa shamaani oli kuitenkin saanut loistoidean ostaa sianverta, jota hän sitten juotti pahaa aavistamattomille kasvissyöjäfukseille. No tästä nousi tietenkin aikamoinen älämölö, joka johti siihen, että shamaani sai aloittaa seuraavat juhlat jalkapuissa.

Fuksiporukkamme kanssa retkellä Hvitträskillä. Järven kallioisella rantaseinämällä sijaitsee ensimmäinen Suomesta löytynyt kalliomaalaus. Löydön teki Jean Sibelius.

Olin tuohon aikaan ainejärjestömme Fibulan puheenjohtaja ja sain usein kirjoittaa arkeologien juhlista selityskirjeitä ylioppilaskunnalle, jottemme menettäisi panttisummaa, jonka olimme maksaneet heidän tilojensa vuokraamisesta. Pantin menettäminen olisi tehnyt suuren loven köyhän yhdistyksemme kassaan. Järjestön tiukkaa rahapolitiikkaa kuvaa esimerkiksi tapaus omalta fuksivuodeltani kun me Villen kanssa joulujuhlissa esitettiin Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo” -kappale naisiksi pukeutuneena. Fibulan miespuolinen rahastonhoitaja tuli kanssamme joraamaan ja tunki pöksyihimme 20 markan setelit. Esityksen jälkeen hän tuli sitten pyytämään seteleitä takaisin, selittäen että oli vain lainannut niitä ainejärjestön kassalippaasta. Sellaisen kopeloinnin jälkeen emme tietenkään antaneet seteleitä takaisin!

Palataan kuitenkin ylioppilaskunnalle kirjoittamiini viesteihin. Maksetun pantin tarkoituksena oli varmistaa, että tiloista poistuttiin ajoissa ja jäljet siivottiin. Yleensä selvisimme varoituksella, mutta kerran menetimme pantin. Sinä kertana saavuin normaalisti sihteerimme Eeron kanssa aikaisin seuraavana aamuna siivoamaan. Tällä kertaa paikat olivat kuitenkin tavallista pahemmassa kunnossa, vessapaperia oli kaikkialla ja huoneen keskellä oli iso vesilätäkkö. Saimme myöhemmin kuulla, että joidenkin mielestä oli ollut hyvä idea kisailla siitä kenen takapuolesta tulee pyyhittäessä ruskein raita vessapaperiin. Lätäkkö puolestaan oli seurausta sulakkeen palamisesta, jonka seurauksena jääkaappi oli sulanut. Sulake oli mennyt, kun yksi viisas herrasmies oli yrittänyt tehdä itse jatkojohtoa kytkemällä kaksi irrallista johdonpäätä yhteen paljain käsin, johdon toisen pään ollessa vielä pistorasiassa. Sen seurauksena hän oli saanut kovan sähköiskun ja sulake oli palanut.

Arkeologian opiskelijoiden poikakalenterin kansi.

Fibulalla oli yhteinen kerhohuone historian opiskelijoiden ainejärjestöjen Kronoksen ja Historicuksen kanssa. Varoituksella selvisimme siitä, kun joku oli keksinyt tukkia kerhohuoneessa sijaitsevan Historicuksen kaapin lukon purukumilla. Kaappia ei meinattu saada auki eikä välimme Historicukseen ainakaan lämmenneet. Tosin arkeologit olivat siihen aikaan paremmin omissa oloissaan viihtyviä oman tiensä kulkijoita. Emme esimerkiksi voineet ajatellakaan hankkivamme haalareita niin kuin muut opiskelijajärjestöt. Me emme halunneet leimautua kasvottomiksi öykkääviksi haalariporukoiksi, vaan öykätä ihan omana itsenämme. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja nykyään arkeologian opiskelijatkin käyttävät haalareita...

Juhlimisen lomassa ehdimme Fibulan kanssa tehdä paljon muutakin. Järjestimme paljon retkiä, tutustuimme lähialueiden muinaisjäännöksiin ja tapasimme muutenkin paljon toisiamme esimerkiksi elokuvailtojen parissa. Suurin osa opiskelijoista oli naisia, mutta kyllä meitä miehiäkin oli jonkin verran. Jopa niin paljon, että meitä riitti poikakalenteriin. Järjestimme kuvaukset keväällä Suomenlinnassa ja meistä useimmista otettiin yksilölliset alastonkuvat. Loppuhuipennukseksi otimme vielä ryhmäkuvan. Useimmat meistä olivat kuvissa siveästi, mutta kyllä joukkoon muutama hiukan reteämpikin kuva mahtui.

Allekirjoittanut sai kunnian olla huhtikuun poika. Kuten näkyy, poistan kuvassa turvetta. Sillä toimenpiteellä kaivaukset yleensä alkavat.

Suomenlinnan kuvauksiin liittyy muitakin hauskoja muistoja. Etsimme suojaisaa kuvauspaikkaa ja lopulta löysimmekin rauhallisen kallioisen paikan, jossa ei ollut muita ihmisiä. Saimme kuvata pitkään rauhassa muilta saarella olleilta. Veneille emme kuitenkaan voineet mitään, vaan saimme iloisia vilkutuksia ohikulkevilta aluksilta. Suunnilleen kuvausten puolessa välissä paikalle saapui lisäksi pari keski-ikäistä naista piknikkorin kanssa. He olivat silmiinnähden tyytyväisiä huomatessaan nuoria alastomia miehiä kalliolla. He asettuivat tyynesti parhaalle näköalapaikalle ja avasivat korinsa. Heillä ei ollut aikomustakaan siirtyä muualle.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Vauvat ja arkeologia

Vaimoni Riina sai kolmannen tyttäremme myötä idean, että museolla voisi järjestää vauvatapaamisia ja samalla tehdä museotyötä tunnetuksi lapsille ja heidän vanhemmilleen. Ryhdyttiin tuumasta toimeen ja Vantaan kaupunginmuseon vauvatreffit joka kuun ensimmäisenä maanantaina alkoivat vuoden 2016 alusta. Joka treffeillä on oma teemansa ja minutkin nakitettiin kertomaan yhteen tapaamiseen vauvoista ja arkeologiasta. Äkkiseltään tuumattuna ei ehkä ihan helpoimmasta päästä oleva aihe, etenkään kun ei haluaisi puhua kuolemasta ja arkeologisesti tutkituista vastasyntyneiden lasten haudoista.

Jos asiaa kuitenkin miettii hiukan pidemmälle, niin arkeologian perusmenetelmäthän oppii jo hyvin varhaisessa iässä. Hiekkalaatikon leikkivälineet lapio, ämpäri ja siivilä eivät juurikaan eroa ammattiarkeologien kaivauksilla käyttämistä työvälineistä, muurilastasta, sangosta ja seulasta. Kunhan taitaa hiekkalaatikkoleikit, pitäisi siis arkeologiassakin päästä pitkälle. Tämän perusteella luulisi lasten viihtyvän arkeologien kanssa montussa paremmin kuin hyvin!

Vanhin tytär vierailulla Rauman Kalatorin kaivauksilla 2010. Mukana omat työvälineet. Selvennyksenä kaivausten tieteellisestä tasosta huolestuneille, että aarteita etsivä lapsi kaivoi jo pohjaan tutkituttua aluetta.

Kuulostaa aivan siltä, että vauvojen pito kaivauksilla sekä arkeologian ja perhe-elämän yhdistäminen olisi aivan lastenleikkiä. No, minun pitää valitettavasti todeta, että todellisuus ei ole oikein niin ruusuinen (vaikkei se nyt ihan hirveän pahakaan ole). Ensinnäkään vauvojen ja pienten lasten pinna ei tunnetusti ole hirvittävän pitkä. Lisäksi lasten mieli toimii usein niin, että on kiva testata rajoja. Silloin ei ehkä ole toivottavaa, että testaavat miltä monisatavuotinen lanta maistuu tai miten helposti muinainen hauras lasi tai keramiikka hajoaa. Arkeologia myös vaatii puolisolta paljon.

Keskimmäinen tytär kaivossa. Kaivo löytyi Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilta vuonna 2011.

Perhe-elämän ja arkeologian yhdistämistä hankaloittaa ehkä eniten se, että kaivaukset usein ovat jossakin kaukana kotoa. Ennen lapsia oli tietenkin tosi kivaa ja makeeta aina kun pääsi tutustumaan uusiin ja jänniin paikkoihin. Kun oli saanut lapsia, rupesi kuitenkin harmittamaan, että joutui olemaan pitkiä jaksoja poissa heidän seurastaan. Usein perhe kävi kyllä vierailemassa kaivauksilla, mutta se toi tietenkin vain hetkittäistä lievitystä tilanteeseen. Toki oli mukavaa, että omat lapsetkin pääsivät tutustumaan hienoihin ja erikoisiin paikkoihin, joita ei ehkä muuten olisi tullut heille esiteltyä.

Heti saatuani ensimmäisen tyttäreni rupesinkin aktiivisesti hakeutumaan töihin lähelle kotoa. Minulla kävi tuuri, sillä kaupunginmuseo Vantaalla oli juuri tuohon aikaan aloittanut keskiaikahankkeen. Sen puitteissa ruvettiin järjestämään kaivauksia kotikaupungissani, aivan kotini lähellä. Vuosi vuodelta sain lisää työkeikkoja Vantaalta ja pystyin näin asumaan yhä pidempiä jaksoja kenttäkaudesta kotona. Vuodesta 2011, vanhimman tyttäreni ollessa 5-vuotias, olin jo niin onnellisessa asemassa, että Vantaalla riitti minulle töitä vuoden ympäri. Tästä kuuluu tietenkin iso kiitos kaupunginmuseon jo aiemmin mainitsemalleni keskiaikahankkeelle, jolle saatiin muun muassa lisärahoitusta EU:lta, kun järjestettiin yhteinen projekti virolaisen Padisen kunnan kanssa.

EU-hankkeen myötä Viron Padisen luostariraunioita tutkimassa vuonna 2011.


Monien vuosien projektiluonteisten töiden jälkeen minulla on nykyään asiat jopa niin hyvin, että minusta on tullut kaupungin virkamies. Työskentelen täysipäiväisesti museolla ja hoidan kaupungin arkeologin tehtäviä. Tämä tarkoittaa, että saan tehdä rakastamaani työtä rakastamassani kaupungissa rakkaassa työyhteisössä ja asua rakastamani perheen kanssa! Välillä tietenkin kaipaisi taas seikkailuja kauempaa kotoa, mutta uskon tähänkin tulevan jälleen mahdollisuus kunhan vauva ja sen siskot hiukan varttuvat.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ensimmäisenä Suomessa - mäkitupalaisten ja muiden tilattomien jäljillä

Nyt sattui taas kohdalleni niin hieno kokemus, että tähän väliin pitää ottaa aivan tuore tarina. On tämä jännä työ, aina oppii uutta! Kevään korvalla sain tutustua Museoviraston tutkija V.-P. Suhosen johdolla kokonaan uuteen muinaisjäännösryhmään, nimittäin mäkitupiin. Kyllä, termi on tuttu, koulussahan luettiin näistä vähäosaisista, joiden kanssa samaan kastiin lukeutuvat myös torpparit. Torppia olen kyllä nähnyt ja torpissa asuvista torppareista minulla on aika hyvä käsitys. Mäkitupalainen on mielessäni ollut vain joku toinen tilaton torpparin rinnalla, en ollut nimitystä tai sen alkuperää sen koommin miettinyt. Ennen viime perjantaita siis.

Suhonen soitti minulle jo yli kuukausi takaperin ja kyseli haluanko lähteä mukaan maastoretkelle etsimään tilattomien vanhoja asuinsijoja. Vastasin heti, että tulen tosi mielelläni. Tilattomat ovat nimittäin ihmisryhmä, joka aina on ollut olemassa, mutta jättänyt historiaan erittäin vähäisiä jälkiä itsestään. Koska he eivät maksaneet veroa, heidät sivuutettiin veroluetteloissa. Heidän asumuksiaan ei myöskään merkitty karttoihin, olihan kartatkin piirretty kartoittamaan veroa maksavia tilallisia. Karttojen tarkoituksena oli näyttää miten isot pellot ja niityt kullakin tilallisella oli, jotta he maksaisivat oikean määrän veroja, ei kartoittajalla ollut mitään syytä merkitä karttoihin veroa maksamattomia torppareita ja mäkitupalaisia.

Pellon keskellä olevalla kumpareella on aikoinaan sijainnut torppia. Kumpareelle oli suora näkyvyys maan omistaneelta kartanolta, joka on näin pystynyt valvomaan alamaisiaan ja esittämään valtaansa myös maisemallisesti.

Vantaan keskiajasta kirjoittanut Tapio Salminen kirjoittaa tilattoman väestön tutkimustilanteesta näin: ”Myös maaseudun itsellisten eli taloissa ja kylien tonttimaiden liepeillä asuneiden paimentamiseen, eränkäyntiin, metsätöihin, aidantekoon, erilaisiin käsityön aloihin tai eläinten hoitoon erikoistuneiden miesten ja naisten ryhmän juuret takautuvat myöhemmässä 1600-luvun muodossaan myöhäiskeskiajalle, mutta koska 1500-luvun vero- ja oikeushallinto oli heistä harvoin kiinnostunut, he jäävät keskiajan kylissä näkymättömiin”. Keskiajan ja uuden ajan alun tilattomia ei ole Suomessa toistaiseksi tutkittu juuri lainkaan. Heitä kuitenkin on varmasti ollut. Niiden löytäminen vanhoista kartoista on vain todella haastavaa.

Tehdään muuten tähän aivan lyhyt sivupolku ennen kun jatketaan mäkitupalaisten pariin, sillä sain taas oppia jotakin näistä vanhimmista kartoistamme 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta. Suhonen kertoi, että karttojen konseptiversioissa, eli kentällä tehdyissä karttaluonnoksissa, pellot ja niityt ovat usein isompia kuin puhtaaksi piirretyissä lopullisissa kartoissa. Lienevätkö isännät saaneet ylipuhuttua kartoittajan hiukan pienentämään peltojaan pienemmän veron toivossa? Mitäköhän ovat tarjonneet vastalahjaksi?

Pysähdyimme lounaalle kuvankauniiseen vanhaan Porvooseen.

No, palataan retkeemme ja mäkitupalaisiin. Suhonen on siis tutkinut vanhoja karttoja jo kymmeniä vuosia ja tuntee Itä-Uudenmaan alueet kuin omat taskunsa. Hän on jo kauan miettinyt näitä tilattomia ja heidän asuinsijojaan. Nyt hän oli valinnut meille muutamia kohteita Porvoosta. Näistä monet olivat kohteita, joissa kartoissa ei ole mitään merkintää vanhasta asutuksesta, mutta joiden ympärillä on asutukseen viittaavaa nimistöä. Suhonen on tulkinnut karttoja ja lukenut niistä rivien välistä sellaista, jota kartoittaja ei ole karttoihin erikseen merkinnyt. Tässä ollaan jo aika syvällä karttojen maailmassa ja ainakaan Suomessa ei ole montakaan henkilöä, joka tällaiseen pystyisi.

Meitä oli mukana matkassa kolme muutakin arkeologia. Mitä useampi silmäpari, sitä parempi mahdollisuus oli tietenkin havainnoida ilmiöitä myös maastossa. Itseni ja Suhosen lisäksi matkassa olivat Museoviraston arkeologit Petri Halinen ja Päivi Maaranen. Oli hieno päivä ja pysähdyimme siis monelle kohteelle. Talven jälkeen ensimmäinen kenttätyöpäivä metsässä on aina erikoinen ja niin oli myös tämä. Kävelimme kohteita ristiin rastiin ja etsimme niistä kuoppia ja kasoja, niin kuin arkeologit yleensä tekevät inventoidessaan muinaisjäännöksiä. Löysimmekin joitain ihmistoiminnan jälkiä miltei jokaisesta kohteesta, mutta ilman koekuoppia tai muita tutkimuksia oli vaikea saada tarkempaa selkoa kohteiden luonteesta. Joka tapauksessa, oli rauhoittavaa kävellä metsässä luonnon keskellä, se jos mikä oli työhyvinvointia parhaimmillaan. Ja paras tietenkin odotti viimeisenä!

V.-P. Suhonen oli siis jättänyt sokerin pohjalle. Viimeisenä kohteena oli Estböle -niminen paikka. Tämän nimistä kylää ei esiinny missään verokirjoissa, vaan se löytyy ainoastaan karttojen peltojen ja niittyjen nimistä. Todennäköisesti paikka on ollut alun perin virolaisten Padisen munkkien omistuksessa, niin kuin est -etuliite antaa ymmärtää. Paikka voi siis vanhimmillaan ajoittua 1300–1400-luvuille. Kiersimme pellon keskellä olevaa hyvin kivistä kumparetta ja löysimme kiviaitoja ja niiden lähettyvillä olevia kuoppia, jotka saattoivat olla vanhoja asumuksia. Lähdimme jo kävelemään takaisin autolle pellon vierustaa pitkin, kun Päivi huomasi mäen rinteessä kivirivin. menimme tarkastamaan sitä ja siinä se sitten oli. Minulle selvisi hyvin konkreettisella tavalla, mikä mäkitupa oli.

Mäkituvan raunoiot rinteessä. Oikealla nurkassa on uunin jäännökset ja sen vasemalla puolella oviaukko. Pellon reunalla seisovat Museoviraston tutkijat V.-P. Suhonen sekä Petri Halinen. Ahdasta olisi tuvassa ollut jos kummatkin sinne olisivat tunkeneet samaan aikaan.

Näimme rinteessä vanhan mäkituvan rauniot. Niin kuin nimi jo kertoo, kyseessä oli mäkeen rakennettu tupa. Oviaukko oli rinteen alaosassa, etelään pellon suuntaan. Tuvan seinät oli vuorattu luonnonkivillä, sileät pinnat sisäänpäin käännettynä. Korkeutta kivirivillä oli noin metrin. Oviaukon vieressä sijaitsi uuniraunio, joka oli kooltaan noin neljäsosa koko rakennelman pinta-alasta. Ja pinta-ala ei ollut iso, tuvan seinät olivat arvioni mukaan alle kolme metriä. Kokonaispinta-alaa rakennelmalla oli siis alle 9 neliömetriä ja siitä uuni tosissaan vei ison osan. Tämän kokoisessa rakennuksessa joku oli siis asunut ja istua köllöttänyt kylminä ja pimeinä talvi-iltoina, mahdollisesti jopa monihenkinen perhe. Miten olivat sinne mahtuneet, on minulle miltei käsittämätöntä.


Vanhemmalle polvelle on varmaan aivan itsestään selvää miltä mäkitupa näytti, mutta kaltaiseni nuori kloppi joutuu etsimään vastauksia googlesta. Ruotsinkielen sanalla ”backstuga” löytyy useita esimerkkejä tämän tyyppisestä rakennelmasta. Nyt siis tiedän tämänkin. Ja mieleen tuli, että tällaisiakohan asumuksia esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkyläläiset tarkoittivat kun ovat haastatteluissa kertoneet meille läheisellä Fattigbackalla (Köyhämäellä) sijainneista kuoppataloista. Olen ylpeä, että sain olla matkassa löytämässä tiettävästi ensimmäistä Suomessa arkeologisesti inventoitua mäkitupaa. Varmasti arkeologit ovat tällaisia aikaisemminkin löytäneet ja itsekin olen varmaan niitä maastossa nähnyt, tietämättä mistä kohdetyypistä on kyse. Luultavasti suurin osa vastaavista rakennelmista on aiemmin tulkittu kellareiksi tai tervahaudoiksi. No, nyt tiedämme paremmin mitä tällaiset rinteessä olevat kuopat ovat!

maanantai 29. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 3, vatsavaivaisena koulumajoituksessa

Olin Staraja Ladogassa vain kaksi viikkoa. Kaivaukset olivat kuitenkin hyvin tapahtumarikkaat ja niistä riittää kirjoitettavaa. Sen takia on vielä pakko jatkaa tovi niiden parissa, koittakaahan kestää.

Heti saavuttuamme kylään ja selvittyämme ensimmäisen päivän illanvietosta, selvisi että Staraja Ladogassa järjestetään kyläjuhlat. Niitä varten oli rakennettu iso lava linnan uumeniin ja koko kylä osallistui juhliin. Koska paikalla oli meitä skandinaaveja, haluttiin yleisölle näyttää miten kansainvälinen paikka tämä kylä vielä reilun 1000 vuoden jälkeenkin vielä on. Niinpä meitä kaikkia ulkomaalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia pyydettiin astumaan lavalle ja esittämään jonkinlaisen pohjoismaille tyypillisen laulun tai tanssin.

Elinan kanssa ei suostuttu mitään tansseja tai lauluja esittämään, eivätkä norjalaisetkaan kovin innokkaita olleet. Me tyydyimme lähinnä kertomaan juontajalle kuinka iloisia olimme mahdollisuudesta tutustua heidän hienoon kyläänsä ja arvokkaaseen historiaansa. Ruotsalaiset sen sijaan esittivät jonkun pienen tanssin ja laulun, pelastaen näin tilanteen. Myöhemmin kuulin paikalliselta historianopettajalta, että juhlista oli näytetty meidän pohjoismaalaisten esiintyminen valtakunnallisessa TV-uutisten lähetyksessä. Sen oli siis nähnyt miljoonat ihmiset. Olin kyllä nähnyt TV-kameran lavan edessä, mutta en ollut ollenkaan tajunnut mihin tarkoitukseen se siinä kuvasi. Joka tapauksessa olin erittäin iloinen, että en lähtenyt mitään laula siinä visertämään. Meidän suku ei ole tunnettu kauniista lauluäänistään, vaikka siskoni aika hyvin laulaakin. Minä sen sijaan seuraan pikemmin vaarini jalanjäljissä tämän suhteen. Hän sai aikoinaan viivan musiikista kun ei suostunut laulukokeen aikana avaamaan suutaan.

Staraja Ladogan kaivauksiin osallistuneet skandinaavit sekä venäläisiä arkeologeja. Toisena vasemmalta on Anatoly Kirpichnikov, joka oli kaivausten nimellinen johtaja.

No, onneksi tosissaan ruotsalaiset pelastivat tilanteen. Ruotsalaisten kanssa emme kuitenkaan muuten olleet hirveästi tekemisissä Staraja Ladogassa oleskellessamme. Toki kaivoimme heidän vieressään työpäivän ajan, mutta heti päivän päätteeksi he vetäytyivät omiin oloihinsa kun me norjalaisten kanssa puolestamme yritimme veljeillä muun kaivausporukan kanssa. Tästä johtui varmaan, että venäläisetkään eivät olleet ruotsalaisista kovin innoissaan. He kun kieltäytyivät juomasta muun porukan kanssa. Meitä suomalaisia ja norjalaisia he taas kehuivat illan mittaan kun samagonia oli saatu tarpeeksi kurkusta alas. Norjalaisia he vertasivat venäläisiin ja meitä suomalaisia ukrainalaisiin. Ainakin tällöin vielä puhuttiin ukrainalaisista hyvin lämpimään sävyyn ja kehuivat olevansa veljeskansoja, aivan niin kuin norjalaiset ja suomalaisetkin.

Norjalaiset Espen ja Martin olivatkin aika hauskoja tyyppejä ja etenkin Espenin kanssa olimme aika lailla samalla aaltopituudella kun molemmat olivat alapäähuumorin ystäviä. Minulla tämä huumori vaan iski omaan nilkkaan. Olin eräänä aamupäivänä ehtinyt naureskella Espenille hänen vatsavaivoistaan. Nauruista ei kulunut kun pari tuntia kun omassa vatsassani rupesi vääntelehtimään. Suureksi onnekseni Elina oli pakannut mukaan vessapaperirullan. Vessapaperirulla kainalossa lähdin nopein askelin suuntaamaan kyläraitin yleistä puukäymälää kohden. Matkalla mietin syytä vaivoilleni ja päädyin siihen, että todennäköiset syylliset olivat edellisenä päivänä minigrip-pussista tarjotut graavilohen suikaleet, jotka olivat vissiin olleet aika pitkään yli 30 asteen lämmössä...

Kun saavuin ulkohuussiin, järkytys oli kyllä aikamoinen. Paskaa, ihan sitä itseään, oli liioittelematta vyötärön korkeudelle asti seinillä kauttaaltaan koko vessassa, puhumattakaan penkistä, jonka päällä piti olla tarkoitus istua. No, hätä ei tunne lakia ja tavara oli jo kovaa vauhtia tulossa ulos. Yritin siinä seisoa ja tasapainoilla reiän päällä ja samalla tähdätä kuiluun. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuin aika hyvin. Seinistä päätellen monet muut olivat epäonnistuneet, ja pahemman kerran.

Vatsavaivani ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu, vaan se jatkui kaivausten loppuun saakka. Yli viikon minun piti sen kanssa elää. Omat Immodium-varastoni hupenivat nopeasti ja olin jo aivan paniikissa miten selviäisin ilman niitä. Tabletit auttoivat juuri sen verran, että selvisin kaivauksilla ruokailusta seuraavaan. Aina kun laitoin jotakin purtavaa suuhuni, oli juostava vessaan. Onnekseni Martinilla oli myös mukana aimo varasto Immodiumeja, joita hän vielä suostui jakamaan kanssani. Se pelasti minut.

Tauti lähti parantumaan vasta toiseksi viimeisenä päivänä. Törmäsimme silloin uudelleen tutustumaamme paikalliseen historianopettajaan, joka muuten puhui sujuvaa ruotsia. Kuultuaan vaivoistani hän kävi kotona ja toi minulle Festal-merkkisiä vaaleanpunaisia pillereitä. Olin siinä vaiheessa valmis kokeilemaan mitä vaan ja otin pillerin. En tiedä oliko tauti jo muuten leppymässä vai oliko se vaaleanpunaisten pillereiden ansiota, mutta paluumatkalle Pietariin pääsin jo ilman vessassa juoksua. Vatsavaivojen seurauksena laihduin Staraja Ladogan keikalla viisi kiloa.

Tapaamamme historianopettaja kierrätti meitä Staraja Ladogassa, eli vanhassa Ladogassa, ja vei meidät myös katsomaan muutamien kilometrien päässä sijaitsevaa Novaja Ladogaa, eli uutta Ladogaa. Staraja Ladogassa pääsimme muun muassa tutustumaan paikalliseen lastenkotiin, jossa erittäin köyhissä oloissa asui monia orpolapsia. Näimme kuinka UFF:n rekka toi sinne yhtenä päivänä vaatelastin. Siinä oli paljon tutunnäköisiä vanhoja pohjoismaalaisia vaatteita. Siinä näki käytännössä, että vaatekeräysten vaatteet oikeasti tuodaan niitä tarvitseville.

Itse Staraja Ladogan kylä oli hyvin köyhä ja useimmat talot olivat ränsistyneitä ja huonossa kunnossa. Alkoholia näytti moni juovan, eivät pelkästään arkeologit. Yhtenä yönä norjalaisten huoneeseen paikallisen koulun luokkahuoneeseen yrittivät jotkut paikalliset humalaiset hyökätä. He potkaisivat heidän huoneensa oven auki ja huusivat kovaan ääneen. Martin oli kuitenkin iso mies ja sai heitettyä öykkärit ulos. Sen jälkeen meillä oli kuitenkin loppuajan joku vartioimassa koulun ulkopuolella iltaisin.

Hanavettä ei kannattanut juoda, en sitä tehnytkään, joten vatsavaivani eivät ainakaan siitä johtuneet. Vesi haettiin paikallisen kirkon lähellä sijainneesta lähteestä. Siellä kävimme vähintään kerran päivässä täyttämässä juomapullomme. Tämä lähdehomma oli muuten sellainen, joka toistui jokaisella venäjän keikalla, jolla olin. Aina vesi haettiin jostakin lähistön lähteeltä.

Juomavesi haettiin yhden kylän kirkon lähellä sijainneesta lähteestä.

Staraja Ladogan kylässä oli myös yhteinen kyläsauna, jota lämmitettiin kerran viikossa. Itsekin pääsin muiden arkeologien kanssa testaamaan paikallista saunaa. Etenkin norjalaisille se oli elämys, sillä he eivät olleet tottuneita saunojia. Saunassa minulle rupesi juttelemaan vanhempi mies, joka kuultuaan että olin ulkomaalainen, halusi näyttää miten vihdotaan. Sitten hän rupesi koivuvihdalla hakkaamaan selkääni. Samalla hän kertoi minulle sananlaskun, jonka mukaan se mikä on venäläiselle hyväksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Yritin sanoa, että en ole saksalainen vaan suomalainen ja meille suomalaisille tämä saunominen on aivan tuttua puuhaa, myös vihtominen. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviin vaan löi yhä lujempaa. Minä en halunnut väistää ja lopulta venäläisarkeologi tuli hakemaan minut pois tilanteesta. Saunominen oli kuitenkin tehnyt hyvää ja kerrankin sai pestä itsensä lämpimällä vedellä. Majoituspaikassamme koululla kun hanasta tuli pelkkää kylmää vettä. Ei se kuitenkaan hirveästi haitannut kun ulkona oli niin lämmin.


Tähän lopetan lopulta kertomukseni Staraja Ladogasta. Muisto- ja tapahtumarikkaista kaivauksista todellakin oli kyse!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 2, viikingit, tasa-arvo ja mustat arkeologit

Vaikka Staraja Ladogassa ollessani juhlittiin rankasti, eivät onneksi aivan kaikki asiat pyörineet alkoholin ympärillä. Paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä koko Venäjän mittakaavassa, sillä sitä pidetään maan vanhimpana kaupunkina. Ajoitus Staraja Ladogalle on saatu dendrokronologiasta, eli puiden vuosirenkaista. Vanhin ajoitus menee peräti vuodelle 753. Vanhan viikinkilegendan erään tulkinnan mukaan Ruotsin suunnalta saapunut viikinki Rurik olisi tullut paikalle ja tehnyt siitä pääkaupunkinsa. Myöhemmin hän olisi muuttanut Olhovan jokea pitkin etelämmäksi ja perustanut vielä Novgorodin kaupungin.

Staraja Ladogan viikinkimenneisyydestä kertovat Olhovan joen rannalla sijaitsevat viikinkien kumpuhaudat, jtka näkyvät kuvassa vasemmalla.

Kaivauksia Staraja Ladogassa on järjestetty hyvin kauan. Systemaattisesti sitä on tutkittu jo pitkälle Neuvostoajoista saakka, useiden kymmenien vuosien ajan. Paikalta on kertynyt erittäin suuri tutkimusaineisto ja roppakaupalla hienoja löytöjä. Iso ongelma onkin, että tutkimustiedosta ei ole julkaistu kuin murto-osa ja iso osa löydöistä hajoaa ja murenee huonojen säilytystilojen ja -olosuhteiden takia. Kun olimme paikalla, meille esiteltiin edellisvuosien löytöjä. Niitä oli pakattu tupakka-askeihin ja kaiken muun maailman rasioihin mitä nyt oli sattunut olla saatavilla. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, mutta säilytyspaikka vanhassa linnassa kosteassa tilassa, vailla lämmitystä ja sään armoilla johtaa siihen, että useat esineet ruostuvat ja hajoavat. Konservoinnista ja hyvistä säilytysolosuhteista ei ollut tietoakaan.

Kun olin mukana Staraja Ladogan kaivauksilla vuonna 2003, paikalla tutkittiin erittäin hyvin säilyneiden puurakennusten pohjia. Rakennekerros sijaitsi vajaa kaksi metriä nykyisen maanpinnan alapuolella. Siellä alkoi savinen kostea maa, jonka välissä vanhat puurakenteet olivat säilyneet miltei täydellisesti. Puita oli runsaasti ja ne muodostivat monenlaisia rakenteita. Piirtäjällä oli kaivauksilla kiire, sillä sitä mukaan kun uusia puita paljastettiin, paahtava aurinko tuhosi niitä. Yli 1000 vuotta maan alla pimeässä ja kosteassa ollut puu ei kestänyt kuumaa aurinkoista säätä, vaan rupesi saman tien kiertymään rullalle ja hajoamaan. Pienemmät puun kappaleet hävisivät miltei heti, suuremmat hirret säilyivät jonkin aikaa. Kaivauksilla ei suojeltu puita millään lailla niin kuin esimerkiksi Suomessa on tapana tehdä kun puurakenteita löytyy.

Moni muukin asia venäjällä poikkeaa suomessa totutusta, niin kaivauksilla kuin niiden ulkopuolella. Yksi asia on naisen rooli. Suomessa kun valtaosa opiskelijoista on tällä hetkellä naisia, on myös iso osa työvoimasta kaivauksilla naisia. Ja Suomessa naiset huhkivat, lapioivat ja kantavat painavia maalla täytettyjä ämpäreitä. Heidän avulla maa liikkuu ihan toisella lailla kun surullisen kuuluisten kunnan lapiomiesten toimesta. Venäjällä ei kuitenkaan naisten annettu kaivauksilla tehdä oikein mitään muuta kun kaapia vähän maata ämpäriin puutarhalapiolla. Kun heidän ämpärinsä olivat täyttyneet, huusivat he jonkin lähistöllä olevan miehen kantamaan sen pois heidän puolestaan.

Topakkana skandinaavina matkakumppanini Elina ei alistunut pyytämään ämpäreiden kantoapua miehiltä. Maata lapioitiin ämpäreiden lisäksi puusta tehdyille paareille. Niiden täytyttyä, Elina lähti usein kantamaan paareja kanssani pois kaivausalueilta. Joka kerta kun Elina kantoi mitään painavampaa, kuopassa olevat naiset räksyttivät miehille että menisivät nyt herrantähden auttamaan naista hädässä. Sitä he eivät kuitenkaan saaneet Elinan puolesta tehdä, vaan hän piti lujasti kiinni oikeudestaan kantaa ämpäreitä.

Mies ja naisroolit olivat siis aika voimakkaat Venäjällä ja tilaisuuden tullen oli hauska järkyttää heitä pohjoismaisella tasa-arvoajattelulla. Siihen tuli esimerkiksi tilaisuus kun kaivauspäivän päätteeksi järjestettiin alkuillasta illanistujaiset nuorille opiskelijoille, jotka olivat siellä opetuskaivauksillaan. Suurin osa oli 16–17-vuotiaita ja tällä kertaa tilaisuus oli jopa alkoholiton. Tarjoiluna oli limsaa ja keksejä (Illemmalla tosin päästiin kyllä taas leirinuotion ääreen nauttimaan samagonia, eli pirtua).

Illanistujaisissa oli pieniä hauskoja ohjelmanumeroita ja leikkejä. Yksi oli, että piti tanssia parin kanssa sanomalehden päällä. Välillä musiikki katkaistiin ja sanomalehti taitettiin kahtia. Näin tanssialue pieneni koko ajan. Lopulta molemmat eivät tietenkään enää mahtuneet seisomaan lehden päällä rinnakkain, vaan oli hypättävä toisen syliin. Venäläisnaiset, tai pikemmin tytöt, hyppäsivät kaikki poikien syliin. Me teimme kuitenkin niin, että minä hyppäsinkin Elinan syliin. Kyllä he aika pitkään katselivat ja hiukan nauroivatkin, mutta mitään eivät sanoneet. Ehkä he olivat jo tottuneet Elinan itsepäiseen ämpärinkantoon.

Itse kaivauksilla meidät kaikki ulkomaalaiset laitettiin omaan nurkkaan kaivamaan. Niinpä kaivoimme yleensä norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa. Kuten arvata saattaa, niin paras tuuri oli tietenkin Hannu Hanhi-kansalla, eli ruotsalaisilla, jotka löysivät hienoimmat esineet. Ruotsalaisarkeologi Arvo löysi esineen, joka on edelleen hienoimpia asioita joita olen ikinä kaivauksilla nähnyt. Kyseessä oli viikinkiaikainen sormuksesta irronnut kristallipala, jossa oli arabiankielistä kirjoitusta. Miltei samanlainen löytyi viime vuonna Ruotsin Birkasta. Oli todella kutkuttavaa miettiä miten pitkän matkan tämä esine oli kulkeutunut jostakin arabimaasta kauas tänne pohjoiseen jonkun viikingin sormessa. Tämän löydön myötä jotenkin konkretisoitui se, että näitä jokia pitkin todellakin pääsi hyvin kaukaisille maille ja sinne oikeasti mentiin jo yli 1000 vuotta sitten pienillä puualuksilla.

Luettuani Birkan sormuslöydöstä, olin yhteydessä löydöksestä kirjoittaneeseen ruotsalaisarkeologiin ja kerroin, että Staraja Ladogasta oli löytynyt miltei samanlainen vuonna 2003. Hän vastasi saman tien sähköpostiviestiini ja kiitti kovasti tiedosta. Hän oli yrittänyt etsiä sormukselle vastineita, mutta oli löytänyt niitä kovin vähän ja Staraja Ladogan sormuksesta hän ei ollut kuullut mitään. Voi tietenkin olla, että kielimuuri oli tullut vastaan ja venäjänkieliset julkaisut olivat jääneet läpikäymättä, mutta voi myös olla että sitä löydöstä ei ole ikinä julkaistu. Ehkä se kristallinpala vaan makaa jossakin unohdettuna tupakka-askin pohjalla kosteassa säilytystilassa linnan uumenissa. Toivottavasti olen väärässä tässä asiassa. Itsekin tunnustan, että en ole yrittänyt etsiä sitä kirjallisuudesta.

Toinen asia, mikä saattaa muodostaa pienen uhan niin Staraja Ladogalle kuin monelle muulekin arkeologiselle kohteelle, ovat niin kutsutut mustat arkeologit. Niitä on venäjällä aika runsaasti ja he ovat usein hyvin taitavia ja heillä on laaja tietopohja. Kyse on siis metallinpaljastinharrastelijat, jotka laittomasti kaivavat ylös muinaiseineitä maasta ja myyvät niitä eteenpäin keräilijöille. Staraja Ladogassa kävi meidän aikana erityisen röyhkeitä mustia arkeologeja, sillä he kaivoivat kuoppia suoraan meidän kaivausalueillemme. Paikalliset orpolapset kuitenkin huomasivat heidät ja tulivat kertomaan heistä arkeologeille.

Staraja Ladogan kaivausporukka, taustalla yksi paikan keskiaikaisen linnoituksen torneista. Valitettavasti kameran nauha peittää osan kuvasta.

Arkeologit hälyttivät ensiksi miliisit ja lähtivät sitten itse jahtaamaan kylässä liikkuneita mustia arkeologeja. Edessä kulki suurin arkeologeista aseistautuneena jollakin puukapulalla. Jäljessä kulki muu arkeologijoukko, myös me suomalaiset ja norjalaiset, yhteensä ehkä parikymmentä henkilöä. Ryöstäjien onneksi, niin muut arkeologit kovasti vannoivat, miliisi löysi heidät ennen meitä. Arkeologit olivat oikeasti pahoillaan tästä. Heidän mukaansa miliisi ei tee muuta kuin puhuttele heitä ja päästävät sen jälkeen vapaaksi. Jos meidän porukka olisi saanut heidät kiinni, olisi edes heidän metallinilmaisin rikottu.

Pieni huoli Staraja Ladogasta tutkimuksellisesta näkökulmasta siis kuitenkin jäi. Eihän paikkaa kannata tutkia jos sitä ei saa kunnolla dokumentoitua, ei pysty esineitä konservoimaan eikä julkaisemaan siitä raportteja. Arkeologiahan on tuhoava tiede. Minkä kaivamme ylös, samalla tuhoamme. Tieto ylöskaivamistamme asioista katoaa ikuisiksi ajoiksi, ellemme dokumentoi kaivausprosessia hyvin huolellisesti. Arkeologiaan kuuluu siis iso vastuu kulttuuriperinnön vaalimisessa. 

torstai 25. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 1, jokapäiväiset juhlat

Staraja Ladogan kaivaukset ovat ehkä muistorikkaimmat kaivaukset joissa olen ollut, mutta samalla myös kosteimmat. En ole ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen juonut niin paljon. Ja minä sentään yritin juoda kohtuudella...

Heinäkuussa 2003 lähdin siis Pietarin tiedeakatemian järjestämille kaivauksille Staraja Ladogaan. Paikka on Venäjälle tärkeä, sillä sitä pidetään venäjän vanhimpana kaupunkina ja kaivaustenjohtaja Anatoly Kirpichnikov ylpeilee ystävyyssuhteestaan itseensä Vladimir Putiniin, joka on vieraillut paikalla muutamaan otteeseen. Minun vierailuni aikana Putin ei kuitenkaan paikalle tullut. Sen sijaan tapasimme Suomen Pietarin silloisen pääkonsulin, joka sattui paikalle poikansa kanssa minun ja matkakumppanini Elinan oleskellessa siellä.

Staraja Ladoga sijaitsee Laatokan järven etelärannan tuntumassa Olhova-joen suussa ja on viikinkien perustama kaupunki, josta skandinaavit käyttivät nimeä Aldeigjuborg. Staraja Ladogassa viikingit vaihtoivat suuret merikelpoiset aluksensa kevyempiin veneisiin, jotka soveltuivat paremmin matkantekoon Venäjän jokia pitkin ja joita oli kevyempi vetää kannasten yli.

Minä lähdin tosissaan matkaan opiskelukaverini Elinan kanssa. Me emme kuitenkaan matkanneet viikinkien tavoin veneitse, vaan käytimme nykyaikaisempaa matkailuvälinettä, eli junaa. Ensin saavuimme Pietariin, jossa vaihdoimme paikallisjunaan, jolla jatkoimme Volkhov Stroi -nimiselle juna-asemalle. Matkapäivä oli paahtavan lämmin ja juna oli täyteen pakattu eikä ilmastointi toiminut. Minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt voivan kovin hyvin. Puolessa välin reilun kolmen tunnin matkaa hän oksensikin yhtäkkiä jaloilleni. Kukaan junassa ei reagoinut siihen mitenkään eikä mies itsekään ollut moksiskaan. Minulla sujui sitten loppumatka hyvin yrittäessäni pitää parhaani mukaan jalkani poissa junan heilumisen mukaan liikkuvasta oksennuksesta.

Volkhov Stroin juna-asema, jossa odotimme Elinan kanssa jatkoyhteyttä Staraja Ladogaan.

Pitkältä tuntuvan matkan jälkeen pääsimme lopulta perille Volkhov Stroin asemalle. Siellä meitä piti olla vastassa paikalliset arkeologit, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi Elina puhui venäjää hyvin ja selvitimme, että bussi Staraja Ladogaan kulkisi illan suussa. Siispä jäimme odottelemaan. Monen tunnin odottelun jälkeen bussi lopulta saapui asemalle ja olimme juuri nousemassa kyytiin kun paikalle kurvasi myös hopeanvärinen Lada Samara, jonka ikkunasta huudettiin kovaan ääneen suomalaisia arkeologeja.

Nousimme siis bussin sijasta Ladan kyytiin. Kävi ilmi, että paikalliset kollegamme olivat ehtineet aloittaa juhlat kaivauspaikalla ja unohtaneet meidät kokonaan. Huomasi hyvin, että kuskimme Kirill oli ehtinyt juhlia, sillä hän ei kyllä ollut edes lähellä selvin päin. Bussikyyti olisi varmasti ollut huomattavasti turvallisempi vaihtoehto, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille ehjin nahoin.

Perille päästyämme saimme viedä rinkkamme majoituspaikkaan paikallisen koulun luokkahuoneeseen. Sitten meidän piti käydä nopeasti tervehtimässä Kirpichnikovia, jonka jälkeen meidät vietiin juhliin. Oli juuri alkamassa lentopallo-ottelu, johon saimme osallistua. Autokuskimme tapaan lentopallopelaajista ei kukaan ollut oikein selvin päin ja meille selitettiinkin, että he eivät olleet mikään ”Dream-team” vaan ”Drink-team”.

Selvisi että Staraja Ladogan kaivausporukka oli hyvin innokas urheilemaan ja Drink-team pelasi myös jalkapalloa. Yhtenä päivänä kylällä järjestettiin jalkapallo-ottelu arkeologien ja kyläläisten välillä. Minä muodostin vaarallisen hyökkäysparin Flagmanin kanssa. Flagman ylpeili usein sillä, että hänellä oli sukua suomessa. Saimme siis olla joukkueen suomalaisvahvistukset. Sen lisäksi meidän joukkueessa pelasi myös norjalaisvahvistus Espen, mutta kaivauksilla olleet neljä ruotsalaista, toinen norjalainen ja Elina tyytyivät katsojan rooliin. Ai miten matsissa kävi? No me loistimme Flagmanin kanssa kärjessä ja hoidimme maaleillamme voiton arkeologeille!

Kaivaukset Staraja Ladogassa olivat urheilun lomassa yhtä juhlimista. Ihmettelin miten siellä edes pystyi tekemään töitä päivisin kun edellisenä iltana oli aina juhlittu niin rankasti. Minulle väitettiin, että kefiiri, eli piimä, mitä he litkivät pitkin päivää häivytti krapulan, mutta sitten huomasin että he piimän ohella kyllä ottivat pieniä tasoittavia jostakin taskumatin kaltaisesta putelista.

Yleensä istuttiin aina iltaa leirinuotion ympärillä vanhan linnan juurella. Juoma mitä juotiin oli samagonia, eli kotipolttoista, jota haettiin aina paikalliselta yrittäjältä. Olin kerran mukana hakureissulla ja silloin opin sananlaskun ”kaikilla miehillä on oikeus astua vasemmalle”, millä tarkoitettiin että ei haitannut jos joskus poikkesi sallitusta. Tämä sananlasku sopi kuulemma erityisen hyvin pirtunhakureissulle, sillä talo josta sitä haimme sijaitsi kadun vasemmalla reunalla. Mies, jolta ostimme samagonin, oli kuulemma monen vuoden kokemuksen perusteella todettu parhaaksi. Hän maustoi juoman jollakin juurella, joka antoi sille paremman maun.

Minä, Elina ja norjalaiset istuimme sitkeästi iltaa muun kaivausporukan kanssa, mutta ruotsalaiset menivät yleensä aikaisin nukkumaan. Tämän vuoksi venäläiset katsoivat heitä vähän vinoon, ihmettelivät miksei seura kiinnostanut. Ainoa ilta kun ruotsalaiset olivat mukana päättyi pieneen katastrofiin. Ruotsalaisia oli neljä, kaksi miestä ja kaksi naista, heistä kaksi muodosti pariskunnan. En seurannut tilannetta tarkkaan, mutta yhtäkkiä yksi todella juopunut venäläinen kertoi toiselle ruotsalaisnaiselle, että hän oli kuullut kaikkien ruotsalaisten olevan huoria ja kysyi jos tämä voisi ottaa häneltä suihin. Tästä vimmastuneena naisen vieressä oleva miesystävä löi venäläistä turpaan, täysin oikeutetusti. Teko herätti muissa venäläisissä kunnioitusta eivätkä he tämän jälkeen enää katsoneet ruotsalaisia yhtä pahalla.

Juhlia oli joka ilta ja usein keksittiin joku erityinen syy juhliin. Yksi hauskimmista oli juhlat, jotka aloitettiin kaivausalueella. Olimme juuri kaivaneet esille viikinkiaikaisen pitkätalon perustukset. Kaivaustenjohtajallamme Sashalla oli palestiinalaishuivi ja niin me yhtenä alkuiltana menimme porukalla istumaan pitkätalon tulisijan ympärille ja leikimme 13 soturia. Sasha huiveineen esitti tietenkin Antonio Banderasta. Emme kuitenkaan uskaltaneet istua siellä pitkään siinä pelossa, että Kirpichnikov sattuisi tulemaan paikalle. Nimellisesti Kirpichnikov siis johti kaivauksia, mutta käytännössä hän kävi katsomassa niitä pikaisesti vain kerran päivässä. Käytännön töitä johti siis Sasha.

Viikinkiaikaisen pitkätalon kivetyn tulisijan jäänteet. Tulisijan ympärillä istuimme yhtenä iltana ja joimme maljat Antonio Banderakselle.

Toisena iltana meidät piti viedä katsomaan joen törmäillä sijaitsevia kumpuhautoja ja niiden liepeillä olevia jonkinlaisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia maanalaisia asumuksia. Minulle ei oikein selvinnyt mitä meille oikein haluttiin näyttää, sillä emme ikinä päässeet perille niitä näkemään. Oppaanamme toimi ensimmäisen päivämme kuskin Kirillin kaveri, jonka nimeä en muista. Hän harrasti historian elävöittämistä ja oli pukeutunut ensimmäisen maailmansodan aikaisiin asusteisiin, jotka kruunasi hänen päässään oleva baskeri.

Lähdimme siis matkaan, mutta matkanteko osoittautui erittäin hitaaksi. Oppaamme kaatui noin sadan metrin välein polun vieressä sijaitsevaan korkeaan ruohikkoon. Kulku oli muutenkin hyvin hoipertelevaa. Matka tyssäsi siihen kun oppaamme huomasi baskerinsa kadonneen. Niinpä käännyimme takaisin etsimään sitä. Sen löytäminen ei lopulta ollut vaikeaa. Paikat, johon opas oli kaatunut, erottuivat selkeästi, kun korkeaan ruohikkoon oli muodostunut alueita, joissa pitkät ruohonkorret olivat laonneet kaatuvan miehen painon alla. Näitä paikkoja oli siis useita polun varrella ja yhdestä myös baskeri löytyi.

Vaikka istuimme aina Elinan ja norjalaisten kanssa iltaa muiden kanssa, yritimme hillitä omaa juomistamme mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella oli omat mukit, joihin aina kaadettiin juomaa. Alkuillasta meidänkin piti juoda samagonia kun sitä tarjottiin. Mutta loppuillasta, kun väki oli tarpeeksi juopunutta, eivät muut huomanneet vaikka meillä oli samagonin sijasta olutta mukiemme pohjalla. Molemmat juomat olivat sitä paitsi lähes saman värisiä.

Yhtenä iltana tämä konsti ei kuitenkaan tepsinyt. Minulla oli nimittäin synttärit ja erehdyin mainitsemaan siitä muille. Sen seurauksena kaikki halusivat tietenkin juoda kanssani maljan ja silloin katsottiin tarkasti, että minunkin maljani aina tyhjeni. Sinä iltana lähdin fiksuna myös kuutamouinnille Olhovan jokeen pilkkopimeässä Espenin ja Julian kanssa. Mitään valoja pienen kuun lisäksi ei siis ollut missään ja emme nähneet neniämme pidemmälle, eikä itse asiassa nenääkään kunnolla nähnyt. Uimaan kuitenkin lähdimme ja teimme kierroksen joessa, jonka virta oli aika voimakas. Onneksi pääsimme kuitenkin takaisin rantaan ja löysimme jopa vaatteemmekin. Sen jälkeen päädyimme takaisin majapaikallemme, jossa taisin nukahtaa aika nopeasti. Onneksi kaivausten ainoa sadepäivä sattui seuraavalle päivälle, sillä en ole varma olisinko saanut itsestäni irti tehdä hommia paahtavan auringon alla 40 asteisessa kuopassa.

Tiedustelin venäläisiltä heidän juomisesta. He puolustivat sitä sillä, että elämä on sellaista, ettei sitä kestä ellei ryyppää. Eivät he kuulemma ihan yhtä paljon ota kun ovat Pietarissa. Kuitenkin kenttäkausi Staraja Ladogassa kestää heillä kaksi kuukautta. Se on aika lailla pitkä aika olla putkeen humalassa. Mietin omaa kestävyyttäni, joka oli kyllä todella kovalla koettelemuksella sen vajaa kaksi viikkoa kun siellä olin. Ja minä en ottanut läheskään yhtä paljon kuin useimmat venäläisistä.

Eihän tämä mikään uusi asia ole, mutta alkoholi on todella iso ongelma Venäjällä. Omakohtaisesti sain sen tosissaan kokea kun joka ilta juhlin kaivausporukan kanssa. Joukossa oli myös nuoria, juuri opiskelunsa aloittaneita 16–17-vuotiaita, jotka vasta opettelivat tavoille. Heille ei taskulämmin samagon tai vodka mennyt niin luonnollisesti alas kun kokeneimmilla konkareilla. Nuorilla oli apuna limsapullo, josta ottivat aina huikan alkoholiryypyn päälle, ja irvistivät kyllä aika pahasti joka kerta.

Ja alkoholihan tarkoitti nimenomaan vahvaa viinaa. Olut ei ole venäläisille alkoholijuoma, vaan ainoastaan janon sammuttaja. Olutta voi juoda surutta kuka vaan ja koska vaan. Sen huomasi myös kylällä kun vastaan tuli hyvinkin nuoria poikia olutpullo kädessä. Kuvaavaa on ystäväni tarina toisilta kaivauksilta Venäjältä, jossa hän kertoi olleensa yhtenä aamuna kaupassa ostamassa limsaa. Hän oli juuri menossa kassalle maksamaan kokispulloa kun venäläisarkeologi näki mitä kauheuksia oli juuri tapahtumassa ja riensi korjaamaan tilannetta: ”Guys guys, there is also beer!”