perjantai 15. toukokuuta 2015

Ensiaskeleet koulumaailmaan ja kiinnostus Venäjään

Kiinnostukseni Venäjään juontaa varmasti juurensa Moskovassa vietetystä lapsuudesta. Aloitin Moskovan suomalaisessa lastentarhassa loppuvuodesta 1984. Olin silloin 6-vuotias eskarilainen ja perheeni oli juuri muuttanut Moskovaan, sillä isäni aloitti työt Suomen suurlähetystössä. Ensimmäinen hoitopäiväni uudessa ympäristössä oli vaikea. Suurin pojista, Tuomas, näytti heti tulokkaalle kaapin paikan ja tyhjensi lumilastin niskaani. Muiden lasten kanssa sujui kuitenkin hyvin ja vähitellen voitin Tuomaksenkin arvostuksen. Käänne Tuomaksen suhteen tapahtui hänen synttärijuhlillaan. Hän sai lahjaksi suuren Lego juna-aseman. Sain auttaa rakentamisessa ja Tuomas näki miten nopeasti ja sujuvasti kokoaminen minulta luonnistui. Rakennustaidot saivat Tuomaksen vakuuttuneeksi siitä, että minustakin oli johonkin.

Ehdin käydä Moskovassa eskaria kevätlukukauden ja seuraavana syksynä alkoikin jo koulun ensimmäinen luokka. Asuimme Moskovassa vuoteen 1987, joten ehdin suorittaa Moskovan suomalaisessa peruskoulussa ensimmäisen ja toisen luokan. Oppilasmäärä ei ollut siihen aikaan suuri, koulussa oli muistojeni mukaan reilu 40 oppilasta ja koulurakennuksena toimi parakki lähetystön pihassa. Luokkia oli yhteensä kolme, sillä ensimmäinen ja toinen oli yhdistetty, kuten myös kolmas ja neljäs sekä viides ja kuudes luokka. Näin ollen minulla säilyi sama luokkahuone koko moskovalaisen koulu-urani ajan.

Moskovan suomalaisen peruskoulun tiloina toiminut parakki. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto.

Kuten ensimmäisen päivän muistot lumesta niskassani, muutkin muistoni Moskovan suomalaisesta tarhasta ja peruskoulusta ovat hyvin talvisia. Osasyynä on varmaan se, että kesät vietettiin aina Suomessa. Ja Moskovassa oli todella kylmät talvet. Muistan, kuinka koulun pihalle rakennettiin lumilinnoja ja leikittiin viirin varastamista kahden linnan joukkueiden välillä. Pelasimme paljon jääkiekkoa koulun edustalla olevalla kentällä, joka talvisin oli jääkiekko- ja luutapallokenttä sekä kesäisin tenniskenttä. Muistan, kuinka välitunneilla pelattiin jääkiekkoa, kunnes joku opettajista avasi kouluna toimineen parakin oven ja huusi meidät takaisin tunnille. En ole varma pelasimmeko me oppilaat luutapalloa, mutta ainakin äidistäni tuli lajin maailmanmestari, kun Suomen naiset kaatoivat juuri koulun edustan kentällä lajin loppuottelussa Australian.

Tässä välissä lienee syytä kertoa muutamalla lauseella mitä luutapallo oli. Se oli ehkä vähän kuin Suomessa nykypäivänä suosittu salibandy, mutta peliä pelattiin ulkona jäällä ja maila oli tehty teipatusta lyhytvartisesta luudasta. Siitä nimi luutapallo. Luutapalloa pelattiin Moskovassa lähinnä eri maiden suurlähetystöjen välillä. Sen muotoisena lajia ei tiettävästi harrastettu muualla maailmassa, joten lähetystöjen välisen sarjan voittajat saivat tituleerata itseään maailmanmestareiksi. Tässä ollaan kuitenkin menossa pahasti sivupolulle, joten palataan kouluun ja sen arkeen.

Luutapallon maailmanmestarit 1987. Kuva Markus Koivisto.

Kouluarkeen kuului, että menimme sinne aina aamuisin samalla kun isä meni töihin. Koulupäivät oli suunniteltu niin, että pääsimme kotiin isän ruokatauon aikana. Kotona odotti sitten äiti, jolla ei tässä ympäristössä oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä kotiäidiksi. Kuitenkin koulussakin oli ruokatauot ja silloin syötiin aina omia eväitä, sillä mitään järjestettyä kouluruokailua ei ollut. Aluksi söin aina leipiä, mutta jossakin vaiheessa minulle ostettiin ruokatermos. Sen jälkeen sain ruveta syömään lämmintä ruokaa koulussa. Juomana oli useimmiten pillimehu. Kuten mainittua, koulupäivä päättyi yleensä puolen päivän jälkeen, jolloin saimme kyydin kotiin tai vaihtoehtoisesti jollekin luokkatoverille leikkimään. Sieltä isät sitten hakivat meidät, kun heidän työpäivänsä päättyivät.

Muuten koulun arki oli varmasti samanlaista kuin missä tahansa muussa suomalaisessa koulussa. Meillä oli joulujuhlat ja kevätjuhlat. Olen nähnyt valokuvista, että sain esittää yksissä juhlissa puuta. Yhdet kevätjuhlat ovat kuitenkin jääneet erityisesti mieleeni. Meidän piti esittää laulu, jossa jokaisella oli oma soolonumero ja rooli esitettävänä. Laulussa taidettiin laulaa eri ammateista ja minä olin tietenkin kotona flunssassa, kun roolit jaettiin. Kun olin tervehtynyt ja tulin takaisin kouluun, oli ainoa jäljellä oleva rooli ”vanha väsynyt vaari”. En ollut siitä kovin innoissani, en roolista enkä siitä että joutuisin laulamaan sooloa. No, juhlassa minulle annettiin kävelykeppi ja minut puettiin vanhaan aamutakkiin ja sinitarralla kiinnitettäviin irtoviiksiin. Kun vuoroni tuli, astuin rivistä yleisön eteen ja aloitin lauluosuuteni, jolloin viikset tippuivat ja yleisö rupesi nauramaan. Nostin vaivihkaa viikset takaisin ja hoidin osuuteni loppuun, mutta jälkeenpäin kyllä hävetti vaarina olo hiukan...

Vanha väsynyt vaari kevätjuhlissa 1986. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto.

Yksi asia, joka ehkä poikkesi muista kouluista, oli rangaistus- ja palkitsemiskäytännöt. Ainakaan en ole kuullut, että muilla ystävilläni olisi ollut samanlaista käytäntöä. Rehtorillamme Heikki Kopralla oli nimittäin kirjoituspöydän laatikossaan mustanaamio-sormukset, jossa toisessa oli mustanaamion hyvä merkki ja toisessa paha merkki. Niillä hän leimasi oppilaita tarpeen tullen. Muistan saaneeni hyvän merkin kaksi kertaa. Toiseen en muista syytä, mutta yhden sain kun olin naamiaisissa pukeutunut niin hienoon inkkariasuun. Tosin hyvän merkin saivat kyllä kaikki muutkin luokkatoverini. Leima annettiin Heikin opettaman viitos-kuutosluokan edessä, mikä jo sinänsä oli jännittävä tilanne kun oli isojen lasten pällisteltävänä.

Intiaaniasu, josta sain mustanaamion hyvän merkin. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto.

Yhden kerran sain myös mustanaamion pahan merkin. Se hävetti minua kamalasti ja oli mielestäni täysin vääryydellä ansaittu, sillä se tuli kun meillä eka- ja tokaluokkalaisilla oli jo koulupäivä päättynyt. Jostain syystä olimme koulupäivän päätteeksi jääneet lähetystön pihalle Tarkon ja Jessican kanssa. Olin salaa hiukan ihastunut Jessicaan, vaikka se ei tämän tarinan mukaan siltä kyllä kuullosta. Tai sanotaanhan sitä, että pojat kiusaavat tyttöjä, joista pitävät. No, me Tarkon kanssa löysimme pihalta vanhan kanankoiven, jolla sitten heitimme Jessicaa. Hän meni kertomaan tapahtuneesta rehtori Kopralle, joka kutsui meidät puheillensa. Isojen lasten edessä hän sitten kertoi meille, että jatkossa ei kannattaisi heitellä tyttöjä kanankoivilla. Saimme siitä hyvästä sormuksesta käteemme pääkalloleimat, mustanaamion pahan merkin!

Toinen asia, mikä poikkesi normaalikouluista, oli varmasti kouluretkemme, joille osallistuivat yleensä kaikki vanhemmatkin. Ensin teimme matkan Vilnaan, se ei ehkä ollut kovin erikoista, olihan se vielä silloin osa Neuvostoliittoa. Mutta viimeisenä vuonna matkustimme Japaniin ja sen pääkaupunkiin Tokioon asti! Sellaista matkaa ei taatusti muut kaverini olleet tehneet koulujensa kanssa ja sitä matkaa jaksoin kauan kehua heille. Ai mikä jäi Japanista päällimmäisenä mieleen? Sushi ja japanilaiset teeseremoniat? Ei, minulle suurin elämys tuolloin oli Tokion Disneyland ja se, että näin hotellihuoneessa James Bond -elokuvan japaniksi dubattuna.

Luokkaretkellä Tokiossa keisarillisen palatsin edessä vuonna 1987. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto.

Pääsimme siis matkustamaan ja näkemään eri paikkoja ja kulttuureja, mutta paikallisiin emme tutustuneet. 1980-luvulla Moskovassa ulkomaalaiset elivät hyvin suojattua elämää. Paikallisten kanssa ei saanut olla tekemisissä, jos ei ollut jotain virallista asiaa. Kaikki ulkomaalaiset asuivat heille tarkoitetuissa taloissa, jotka olivat ympäröity korkeilla aidoilla ja joiden portilla vartioi miliisi. Siksi ei venäjän kieli valitettavasti oikein päässyt minuun tarttumaan, vaikka ehdinkin opiskella kieltä vuoden, toisesta luokasta lähtien. Päällimmäisenä mieleen kielen opetuksesta minulle jäi lähinnä kyrilliset aakkoset. Tämä venäjän kielen oppimattomuus on ainoa asia, joka minua on jäänyt harmittamaan Moskovan ajoilta. Muuten muistot ovat pääosin hyvin positiivisia.

Vaikka minulla on hyvät muistot ja mielikuvat ajastamme Neuvostoliitossa, kesti kauan ennen kuin matkustin uudelleen Venäjälle. Aloitin arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1999. Kun kolmantena opiskeluvuonna sitten tarjoutui mahdollisuus lähteä Venäjän puolelle, entiseen Suomen Karjalaan inventoimaan muinaisjäännöksiä yhteistyössä Pietarin tiedeakatemian kanssa, en epäröinyt hetkeäkään, vaan lähdin innoissani mukaan. Sen jälkeen osallistuin monena seuraavanakin vuonna erilaisiin arkeologisiin hankkeisiin Venäjällä ja luin muutaman kurssin kieltäkin yliopistossa. Venäjälle suuntautuneet kaivausreissut olivat kaikki hyvin mielenkiintoisia ja avasivat aivan uusia näkökulmia maahan. Mikään reissuissa ei yleensä mennyt niin kuin oli suunnitellut, mutta ihmiset olivat todella mukavia ja kyllä määränpääkin yleensä saavutettiin tavalla tai toisella.

Arkeologiksi valmistumiseni jälkeen en ole kuitenkaan Venäjällä vieraillut. Sen sijaan olen saanut lapsia ja muodostanut perheen. Sen takia olen halunnut pysyä heidän lähellään ja tehdä töitä Suomessa. Viime vuodet olenkin lähinnä työskennellyt lähellä kotiani Vantaalla. Mutta kyllä hirveästi tekisi vielä mieleni lähteä jollekin kaivausreissulle Venäjälle. Niin valtavassa maassa on arkeologian saralta löydettävissä melkein mitä vaan. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo, vähintään pitää viedä lapset katsomaan Novgorodia, viikinkien Holmgårdia, josta löytyy monia hienoja tarinoita.