perjantai 26. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 2, viikingit, tasa-arvo ja mustat arkeologit

Vaikka Staraja Ladogassa ollessani juhlittiin rankasti, eivät onneksi aivan kaikki asiat pyörineet alkoholin ympärillä. Paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä koko Venäjän mittakaavassa, sillä sitä pidetään maan vanhimpana kaupunkina. Ajoitus Staraja Ladogalle on saatu dendrokronologiasta, eli puiden vuosirenkaista. Vanhin ajoitus menee peräti vuodelle 753. Vanhan viikinkilegendan erään tulkinnan mukaan Ruotsin suunnalta saapunut viikinki Rurik olisi tullut paikalle ja tehnyt siitä pääkaupunkinsa. Myöhemmin hän olisi muuttanut Olhovan jokea pitkin etelämmäksi ja perustanut vielä Novgorodin kaupungin.

Staraja Ladogan viikinkimenneisyydestä kertovat Olhovan joen rannalla sijaitsevat viikinkien kumpuhaudat, jtka näkyvät kuvassa vasemmalla.

Kaivauksia Staraja Ladogassa on järjestetty hyvin kauan. Systemaattisesti sitä on tutkittu jo pitkälle Neuvostoajoista saakka, useiden kymmenien vuosien ajan. Paikalta on kertynyt erittäin suuri tutkimusaineisto ja roppakaupalla hienoja löytöjä. Iso ongelma onkin, että tutkimustiedosta ei ole julkaistu kuin murto-osa ja iso osa löydöistä hajoaa ja murenee huonojen säilytystilojen ja -olosuhteiden takia. Kun olimme paikalla, meille esiteltiin edellisvuosien löytöjä. Niitä oli pakattu tupakka-askeihin ja kaiken muun maailman rasioihin mitä nyt oli sattunut olla saatavilla. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, mutta säilytyspaikka vanhassa linnassa kosteassa tilassa, vailla lämmitystä ja sään armoilla johtaa siihen, että useat esineet ruostuvat ja hajoavat. Konservoinnista ja hyvistä säilytysolosuhteista ei ollut tietoakaan.

Kun olin mukana Staraja Ladogan kaivauksilla vuonna 2003, paikalla tutkittiin erittäin hyvin säilyneiden puurakennusten pohjia. Rakennekerros sijaitsi vajaa kaksi metriä nykyisen maanpinnan alapuolella. Siellä alkoi savinen kostea maa, jonka välissä vanhat puurakenteet olivat säilyneet miltei täydellisesti. Puita oli runsaasti ja ne muodostivat monenlaisia rakenteita. Piirtäjällä oli kaivauksilla kiire, sillä sitä mukaan kun uusia puita paljastettiin, paahtava aurinko tuhosi niitä. Yli 1000 vuotta maan alla pimeässä ja kosteassa ollut puu ei kestänyt kuumaa aurinkoista säätä, vaan rupesi saman tien kiertymään rullalle ja hajoamaan. Pienemmät puun kappaleet hävisivät miltei heti, suuremmat hirret säilyivät jonkin aikaa. Kaivauksilla ei suojeltu puita millään lailla niin kuin esimerkiksi Suomessa on tapana tehdä kun puurakenteita löytyy.

Moni muukin asia venäjällä poikkeaa suomessa totutusta, niin kaivauksilla kuin niiden ulkopuolella. Yksi asia on naisen rooli. Suomessa kun valtaosa opiskelijoista on tällä hetkellä naisia, on myös iso osa työvoimasta kaivauksilla naisia. Ja Suomessa naiset huhkivat, lapioivat ja kantavat painavia maalla täytettyjä ämpäreitä. Heidän avulla maa liikkuu ihan toisella lailla kun surullisen kuuluisten kunnan lapiomiesten toimesta. Venäjällä ei kuitenkaan naisten annettu kaivauksilla tehdä oikein mitään muuta kun kaapia vähän maata ämpäriin puutarhalapiolla. Kun heidän ämpärinsä olivat täyttyneet, huusivat he jonkin lähistöllä olevan miehen kantamaan sen pois heidän puolestaan.

Topakkana skandinaavina matkakumppanini Elina ei alistunut pyytämään ämpäreiden kantoapua miehiltä. Maata lapioitiin ämpäreiden lisäksi puusta tehdyille paareille. Niiden täytyttyä, Elina lähti usein kantamaan paareja kanssani pois kaivausalueilta. Joka kerta kun Elina kantoi mitään painavampaa, kuopassa olevat naiset räksyttivät miehille että menisivät nyt herrantähden auttamaan naista hädässä. Sitä he eivät kuitenkaan saaneet Elinan puolesta tehdä, vaan hän piti lujasti kiinni oikeudestaan kantaa ämpäreitä.

Mies ja naisroolit olivat siis aika voimakkaat Venäjällä ja tilaisuuden tullen oli hauska järkyttää heitä pohjoismaisella tasa-arvoajattelulla. Siihen tuli esimerkiksi tilaisuus kun kaivauspäivän päätteeksi järjestettiin alkuillasta illanistujaiset nuorille opiskelijoille, jotka olivat siellä opetuskaivauksillaan. Suurin osa oli 16–17-vuotiaita ja tällä kertaa tilaisuus oli jopa alkoholiton. Tarjoiluna oli limsaa ja keksejä (Illemmalla tosin päästiin kyllä taas leirinuotion ääreen nauttimaan samagonia, eli pirtua).

Illanistujaisissa oli pieniä hauskoja ohjelmanumeroita ja leikkejä. Yksi oli, että piti tanssia parin kanssa sanomalehden päällä. Välillä musiikki katkaistiin ja sanomalehti taitettiin kahtia. Näin tanssialue pieneni koko ajan. Lopulta molemmat eivät tietenkään enää mahtuneet seisomaan lehden päällä rinnakkain, vaan oli hypättävä toisen syliin. Venäläisnaiset, tai pikemmin tytöt, hyppäsivät kaikki poikien syliin. Me teimme kuitenkin niin, että minä hyppäsinkin Elinan syliin. Kyllä he aika pitkään katselivat ja hiukan nauroivatkin, mutta mitään eivät sanoneet. Ehkä he olivat jo tottuneet Elinan itsepäiseen ämpärinkantoon.

Itse kaivauksilla meidät kaikki ulkomaalaiset laitettiin omaan nurkkaan kaivamaan. Niinpä kaivoimme yleensä norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa. Kuten arvata saattaa, niin paras tuuri oli tietenkin Hannu Hanhi-kansalla, eli ruotsalaisilla, jotka löysivät hienoimmat esineet. Ruotsalaisarkeologi Arvo löysi esineen, joka on edelleen hienoimpia asioita joita olen ikinä kaivauksilla nähnyt. Kyseessä oli viikinkiaikainen sormuksesta irronnut kristallipala, jossa oli arabiankielistä kirjoitusta. Miltei samanlainen löytyi viime vuonna Ruotsin Birkasta. Oli todella kutkuttavaa miettiä miten pitkän matkan tämä esine oli kulkeutunut jostakin arabimaasta kauas tänne pohjoiseen jonkun viikingin sormessa. Tämän löydön myötä jotenkin konkretisoitui se, että näitä jokia pitkin todellakin pääsi hyvin kaukaisille maille ja sinne oikeasti mentiin jo yli 1000 vuotta sitten pienillä puualuksilla.

Luettuani Birkan sormuslöydöstä, olin yhteydessä löydöksestä kirjoittaneeseen ruotsalaisarkeologiin ja kerroin, että Staraja Ladogasta oli löytynyt miltei samanlainen vuonna 2003. Hän vastasi saman tien sähköpostiviestiini ja kiitti kovasti tiedosta. Hän oli yrittänyt etsiä sormukselle vastineita, mutta oli löytänyt niitä kovin vähän ja Staraja Ladogan sormuksesta hän ei ollut kuullut mitään. Voi tietenkin olla, että kielimuuri oli tullut vastaan ja venäjänkieliset julkaisut olivat jääneet läpikäymättä, mutta voi myös olla että sitä löydöstä ei ole ikinä julkaistu. Ehkä se kristallinpala vaan makaa jossakin unohdettuna tupakka-askin pohjalla kosteassa säilytystilassa linnan uumenissa. Toivottavasti olen väärässä tässä asiassa. Itsekin tunnustan, että en ole yrittänyt etsiä sitä kirjallisuudesta.

Toinen asia, mikä saattaa muodostaa pienen uhan niin Staraja Ladogalle kuin monelle muulekin arkeologiselle kohteelle, ovat niin kutsutut mustat arkeologit. Niitä on venäjällä aika runsaasti ja he ovat usein hyvin taitavia ja heillä on laaja tietopohja. Kyse on siis metallinpaljastinharrastelijat, jotka laittomasti kaivavat ylös muinaiseineitä maasta ja myyvät niitä eteenpäin keräilijöille. Staraja Ladogassa kävi meidän aikana erityisen röyhkeitä mustia arkeologeja, sillä he kaivoivat kuoppia suoraan meidän kaivausalueillemme. Paikalliset orpolapset kuitenkin huomasivat heidät ja tulivat kertomaan heistä arkeologeille.

Staraja Ladogan kaivausporukka, taustalla yksi paikan keskiaikaisen linnoituksen torneista. Valitettavasti kameran nauha peittää osan kuvasta.

Arkeologit hälyttivät ensiksi miliisit ja lähtivät sitten itse jahtaamaan kylässä liikkuneita mustia arkeologeja. Edessä kulki suurin arkeologeista aseistautuneena jollakin puukapulalla. Jäljessä kulki muu arkeologijoukko, myös me suomalaiset ja norjalaiset, yhteensä ehkä parikymmentä henkilöä. Ryöstäjien onneksi, niin muut arkeologit kovasti vannoivat, miliisi löysi heidät ennen meitä. Arkeologit olivat oikeasti pahoillaan tästä. Heidän mukaansa miliisi ei tee muuta kuin puhuttele heitä ja päästävät sen jälkeen vapaaksi. Jos meidän porukka olisi saanut heidät kiinni, olisi edes heidän metallinilmaisin rikottu.

Pieni huoli Staraja Ladogasta tutkimuksellisesta näkökulmasta siis kuitenkin jäi. Eihän paikkaa kannata tutkia jos sitä ei saa kunnolla dokumentoitua, ei pysty esineitä konservoimaan eikä julkaisemaan siitä raportteja. Arkeologiahan on tuhoava tiede. Minkä kaivamme ylös, samalla tuhoamme. Tieto ylöskaivamistamme asioista katoaa ikuisiksi ajoiksi, ellemme dokumentoi kaivausprosessia hyvin huolellisesti. Arkeologiaan kuuluu siis iso vastuu kulttuuriperinnön vaalimisessa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti