Vaikka Staraja Ladogassa ollessani juhlittiin rankasti, eivät
onneksi aivan kaikki asiat pyörineet alkoholin ympärillä. Paikka on
kulttuurihistoriallisesti tärkeä koko Venäjän mittakaavassa, sillä sitä
pidetään maan vanhimpana kaupunkina. Ajoitus Staraja Ladogalle on saatu
dendrokronologiasta, eli puiden vuosirenkaista. Vanhin ajoitus menee peräti
vuodelle 753. Vanhan viikinkilegendan erään tulkinnan mukaan Ruotsin suunnalta
saapunut viikinki Rurik olisi tullut paikalle ja tehnyt siitä pääkaupunkinsa.
Myöhemmin hän olisi muuttanut Olhovan jokea pitkin etelämmäksi ja perustanut
vielä Novgorodin kaupungin.
Staraja Ladogan viikinkimenneisyydestä kertovat Olhovan joen rannalla sijaitsevat viikinkien kumpuhaudat, jtka näkyvät kuvassa vasemmalla. |
Kaivauksia Staraja Ladogassa on järjestetty hyvin kauan.
Systemaattisesti sitä on tutkittu jo pitkälle Neuvostoajoista saakka, useiden
kymmenien vuosien ajan. Paikalta on kertynyt erittäin suuri tutkimusaineisto ja
roppakaupalla hienoja löytöjä. Iso ongelma onkin, että tutkimustiedosta ei ole
julkaistu kuin murto-osa ja iso osa löydöistä hajoaa ja murenee huonojen
säilytystilojen ja -olosuhteiden takia. Kun olimme paikalla, meille esiteltiin
edellisvuosien löytöjä. Niitä oli pakattu tupakka-askeihin ja kaiken muun
maailman rasioihin mitä nyt oli sattunut olla saatavilla. Tämä ei sinänsä ollut
ongelma, mutta säilytyspaikka vanhassa linnassa kosteassa tilassa, vailla
lämmitystä ja sään armoilla johtaa siihen, että useat esineet ruostuvat ja
hajoavat. Konservoinnista ja hyvistä säilytysolosuhteista ei ollut tietoakaan.
Kun olin mukana Staraja Ladogan kaivauksilla vuonna 2003,
paikalla tutkittiin erittäin hyvin säilyneiden puurakennusten pohjia.
Rakennekerros sijaitsi vajaa kaksi metriä nykyisen maanpinnan alapuolella.
Siellä alkoi savinen kostea maa, jonka välissä vanhat puurakenteet olivat
säilyneet miltei täydellisesti. Puita oli runsaasti ja ne muodostivat
monenlaisia rakenteita. Piirtäjällä oli kaivauksilla kiire, sillä sitä mukaan
kun uusia puita paljastettiin, paahtava aurinko tuhosi niitä. Yli 1000 vuotta
maan alla pimeässä ja kosteassa ollut puu ei kestänyt kuumaa aurinkoista säätä,
vaan rupesi saman tien kiertymään rullalle ja hajoamaan. Pienemmät puun kappaleet
hävisivät miltei heti, suuremmat hirret säilyivät jonkin aikaa. Kaivauksilla ei
suojeltu puita millään lailla niin kuin esimerkiksi Suomessa on tapana tehdä
kun puurakenteita löytyy.
Moni muukin asia venäjällä poikkeaa suomessa totutusta, niin
kaivauksilla kuin niiden ulkopuolella. Yksi asia on naisen rooli. Suomessa kun
valtaosa opiskelijoista on tällä hetkellä naisia, on myös iso osa työvoimasta
kaivauksilla naisia. Ja Suomessa naiset huhkivat, lapioivat ja kantavat
painavia maalla täytettyjä ämpäreitä. Heidän avulla maa liikkuu ihan toisella
lailla kun surullisen kuuluisten kunnan lapiomiesten toimesta. Venäjällä ei
kuitenkaan naisten annettu kaivauksilla tehdä oikein mitään muuta kun kaapia
vähän maata ämpäriin puutarhalapiolla. Kun heidän ämpärinsä olivat täyttyneet,
huusivat he jonkin lähistöllä olevan miehen kantamaan sen pois heidän
puolestaan.
Topakkana skandinaavina matkakumppanini Elina ei alistunut
pyytämään ämpäreiden kantoapua miehiltä. Maata lapioitiin ämpäreiden lisäksi
puusta tehdyille paareille. Niiden täytyttyä, Elina lähti usein kantamaan
paareja kanssani pois kaivausalueilta. Joka kerta kun Elina kantoi mitään
painavampaa, kuopassa olevat naiset räksyttivät miehille että menisivät nyt
herrantähden auttamaan naista hädässä. Sitä he eivät kuitenkaan saaneet Elinan
puolesta tehdä, vaan hän piti lujasti kiinni oikeudestaan kantaa ämpäreitä.
Mies ja naisroolit olivat siis aika voimakkaat Venäjällä ja
tilaisuuden tullen oli hauska järkyttää heitä pohjoismaisella
tasa-arvoajattelulla. Siihen tuli esimerkiksi tilaisuus kun kaivauspäivän
päätteeksi järjestettiin alkuillasta illanistujaiset nuorille opiskelijoille,
jotka olivat siellä opetuskaivauksillaan. Suurin osa oli 16–17-vuotiaita ja
tällä kertaa tilaisuus oli jopa alkoholiton. Tarjoiluna oli limsaa ja keksejä
(Illemmalla tosin päästiin kyllä taas leirinuotion ääreen nauttimaan samagonia,
eli pirtua).
Illanistujaisissa oli pieniä hauskoja ohjelmanumeroita ja
leikkejä. Yksi oli, että piti tanssia parin kanssa sanomalehden päällä. Välillä
musiikki katkaistiin ja sanomalehti taitettiin kahtia. Näin tanssialue pieneni
koko ajan. Lopulta molemmat eivät tietenkään enää mahtuneet seisomaan lehden
päällä rinnakkain, vaan oli hypättävä toisen syliin. Venäläisnaiset, tai
pikemmin tytöt, hyppäsivät kaikki poikien syliin. Me teimme kuitenkin niin, että
minä hyppäsinkin Elinan syliin. Kyllä he aika pitkään katselivat ja hiukan
nauroivatkin, mutta mitään eivät sanoneet. Ehkä he olivat jo tottuneet Elinan
itsepäiseen ämpärinkantoon.
Itse kaivauksilla meidät kaikki ulkomaalaiset laitettiin
omaan nurkkaan kaivamaan. Niinpä kaivoimme yleensä norjalaisten ja ruotsalaisten
kanssa. Kuten arvata saattaa, niin paras tuuri oli tietenkin Hannu
Hanhi-kansalla, eli ruotsalaisilla, jotka löysivät hienoimmat esineet. Ruotsalaisarkeologi
Arvo löysi esineen, joka on edelleen hienoimpia asioita joita olen ikinä
kaivauksilla nähnyt. Kyseessä oli viikinkiaikainen sormuksesta irronnut
kristallipala, jossa oli arabiankielistä kirjoitusta. Miltei samanlainen löytyi
viime vuonna Ruotsin Birkasta.
Oli todella kutkuttavaa miettiä miten pitkän matkan tämä esine oli kulkeutunut
jostakin arabimaasta kauas tänne pohjoiseen jonkun viikingin sormessa. Tämän
löydön myötä jotenkin konkretisoitui se, että näitä jokia pitkin todellakin
pääsi hyvin kaukaisille maille ja sinne oikeasti mentiin jo yli 1000 vuotta
sitten pienillä puualuksilla.
Luettuani Birkan sormuslöydöstä, olin yhteydessä löydöksestä
kirjoittaneeseen ruotsalaisarkeologiin ja kerroin, että Staraja Ladogasta oli
löytynyt miltei samanlainen vuonna 2003. Hän vastasi saman tien
sähköpostiviestiini ja kiitti kovasti tiedosta. Hän oli yrittänyt etsiä
sormukselle vastineita, mutta oli löytänyt niitä kovin vähän ja Staraja Ladogan
sormuksesta hän ei ollut kuullut mitään. Voi tietenkin olla, että kielimuuri
oli tullut vastaan ja venäjänkieliset julkaisut olivat jääneet läpikäymättä,
mutta voi myös olla että sitä löydöstä ei ole ikinä julkaistu. Ehkä se
kristallinpala vaan makaa jossakin unohdettuna tupakka-askin pohjalla kosteassa
säilytystilassa linnan uumenissa. Toivottavasti olen väärässä tässä asiassa. Itsekin tunnustan, että en ole yrittänyt etsiä sitä kirjallisuudesta.
Toinen asia, mikä saattaa muodostaa pienen uhan niin Staraja
Ladogalle kuin monelle muulekin arkeologiselle kohteelle, ovat niin kutsutut mustat arkeologit. Niitä
on venäjällä aika runsaasti ja he ovat usein hyvin taitavia ja heillä on laaja
tietopohja. Kyse on siis metallinpaljastinharrastelijat, jotka laittomasti
kaivavat ylös muinaiseineitä maasta ja myyvät niitä eteenpäin keräilijöille.
Staraja Ladogassa kävi meidän aikana erityisen röyhkeitä mustia arkeologeja,
sillä he kaivoivat kuoppia suoraan meidän kaivausalueillemme. Paikalliset
orpolapset kuitenkin huomasivat heidät ja tulivat kertomaan heistä
arkeologeille.
Staraja Ladogan kaivausporukka, taustalla yksi paikan keskiaikaisen linnoituksen torneista. Valitettavasti kameran nauha peittää osan kuvasta. |
Arkeologit hälyttivät ensiksi miliisit ja lähtivät sitten
itse jahtaamaan kylässä liikkuneita mustia arkeologeja. Edessä kulki suurin
arkeologeista aseistautuneena jollakin puukapulalla. Jäljessä kulki muu
arkeologijoukko, myös me suomalaiset ja norjalaiset, yhteensä ehkä parikymmentä
henkilöä. Ryöstäjien onneksi, niin muut arkeologit kovasti vannoivat, miliisi
löysi heidät ennen meitä. Arkeologit olivat oikeasti pahoillaan tästä. Heidän
mukaansa miliisi ei tee muuta kuin puhuttele heitä ja päästävät sen jälkeen
vapaaksi. Jos meidän porukka olisi saanut heidät kiinni, olisi edes heidän
metallinilmaisin rikottu.
Pieni huoli Staraja Ladogasta tutkimuksellisesta
näkökulmasta siis kuitenkin jäi. Eihän paikkaa kannata tutkia jos sitä ei saa
kunnolla dokumentoitua, ei pysty esineitä konservoimaan eikä julkaisemaan siitä
raportteja. Arkeologiahan on tuhoava tiede. Minkä kaivamme ylös, samalla
tuhoamme. Tieto ylöskaivamistamme asioista katoaa ikuisiksi ajoiksi, ellemme
dokumentoi kaivausprosessia hyvin huolellisesti. Arkeologiaan kuuluu siis iso
vastuu kulttuuriperinnön vaalimisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti