Nyt sattui
taas kohdalleni niin hieno kokemus, että tähän väliin pitää ottaa aivan tuore
tarina. On tämä jännä työ, aina oppii
uutta! Kevään korvalla sain tutustua Museoviraston tutkija V.-P. Suhosen
johdolla kokonaan uuteen muinaisjäännösryhmään, nimittäin mäkitupiin. Kyllä,
termi on tuttu, koulussahan luettiin näistä vähäosaisista, joiden kanssa samaan
kastiin lukeutuvat myös torpparit. Torppia olen kyllä nähnyt ja torpissa asuvista
torppareista minulla on aika hyvä käsitys. Mäkitupalainen on mielessäni ollut
vain joku toinen tilaton torpparin rinnalla, en ollut nimitystä tai sen
alkuperää sen koommin miettinyt. Ennen viime perjantaita siis.
Suhonen
soitti minulle jo yli kuukausi takaperin ja kyseli haluanko lähteä mukaan
maastoretkelle etsimään tilattomien vanhoja asuinsijoja. Vastasin heti, että
tulen tosi mielelläni. Tilattomat ovat nimittäin ihmisryhmä, joka aina on ollut
olemassa, mutta jättänyt historiaan erittäin vähäisiä jälkiä itsestään. Koska he
eivät maksaneet veroa, heidät sivuutettiin veroluetteloissa. Heidän asumuksiaan
ei myöskään merkitty karttoihin, olihan kartatkin piirretty kartoittamaan veroa
maksavia tilallisia. Karttojen tarkoituksena oli näyttää miten isot pellot ja
niityt kullakin tilallisella oli, jotta he maksaisivat oikean määrän veroja, ei
kartoittajalla ollut mitään syytä merkitä karttoihin veroa maksamattomia
torppareita ja mäkitupalaisia.
Vantaan
keskiajasta kirjoittanut Tapio Salminen kirjoittaa tilattoman väestön
tutkimustilanteesta näin: ”Myös maaseudun itsellisten eli taloissa ja kylien
tonttimaiden liepeillä asuneiden paimentamiseen, eränkäyntiin, metsätöihin,
aidantekoon, erilaisiin käsityön aloihin tai eläinten hoitoon erikoistuneiden
miesten ja naisten ryhmän juuret takautuvat myöhemmässä 1600-luvun muodossaan
myöhäiskeskiajalle, mutta koska 1500-luvun vero- ja oikeushallinto oli heistä
harvoin kiinnostunut, he jäävät keskiajan kylissä näkymättömiin”. Keskiajan ja
uuden ajan alun tilattomia ei ole Suomessa toistaiseksi tutkittu juuri
lainkaan. Heitä kuitenkin on varmasti ollut. Niiden löytäminen vanhoista
kartoista on vain todella haastavaa.
Tehdään
muuten tähän aivan lyhyt sivupolku ennen kun jatketaan mäkitupalaisten pariin,
sillä sain taas oppia jotakin näistä vanhimmista kartoistamme 1600-luvun
lopulta ja 1700-luvun alusta. Suhonen kertoi, että karttojen
konseptiversioissa, eli kentällä tehdyissä karttaluonnoksissa, pellot ja niityt
ovat usein isompia kuin puhtaaksi piirretyissä lopullisissa kartoissa. Lienevätkö
isännät saaneet ylipuhuttua kartoittajan hiukan pienentämään peltojaan
pienemmän veron toivossa? Mitäköhän ovat tarjonneet vastalahjaksi?
Pysähdyimme lounaalle kuvankauniiseen vanhaan Porvooseen. |
No, palataan
retkeemme ja mäkitupalaisiin. Suhonen on siis tutkinut vanhoja karttoja jo
kymmeniä vuosia ja tuntee Itä-Uudenmaan alueet kuin omat taskunsa. Hän on jo
kauan miettinyt näitä tilattomia ja heidän asuinsijojaan. Nyt hän oli valinnut
meille muutamia kohteita Porvoosta. Näistä monet olivat kohteita, joissa
kartoissa ei ole mitään merkintää vanhasta asutuksesta, mutta joiden ympärillä
on asutukseen viittaavaa nimistöä. Suhonen on tulkinnut karttoja ja lukenut
niistä rivien välistä sellaista, jota kartoittaja ei ole karttoihin erikseen
merkinnyt. Tässä ollaan jo aika syvällä karttojen maailmassa ja ainakaan
Suomessa ei ole montakaan henkilöä, joka tällaiseen pystyisi.
Meitä oli mukana
matkassa kolme muutakin arkeologia. Mitä useampi silmäpari, sitä parempi
mahdollisuus oli tietenkin havainnoida ilmiöitä myös maastossa. Itseni ja
Suhosen lisäksi matkassa olivat Museoviraston arkeologit Petri Halinen ja Päivi
Maaranen. Oli hieno päivä ja pysähdyimme siis monelle kohteelle. Talven jälkeen
ensimmäinen kenttätyöpäivä metsässä on aina erikoinen ja niin oli myös tämä.
Kävelimme kohteita ristiin rastiin ja etsimme niistä kuoppia ja kasoja, niin
kuin arkeologit yleensä tekevät inventoidessaan muinaisjäännöksiä. Löysimmekin
joitain ihmistoiminnan jälkiä miltei jokaisesta kohteesta, mutta ilman
koekuoppia tai muita tutkimuksia oli vaikea saada tarkempaa selkoa kohteiden
luonteesta. Joka tapauksessa, oli rauhoittavaa kävellä metsässä luonnon
keskellä, se jos mikä oli työhyvinvointia parhaimmillaan. Ja paras tietenkin
odotti viimeisenä!
V.-P.
Suhonen oli siis jättänyt sokerin pohjalle. Viimeisenä kohteena oli Estböle
-niminen paikka. Tämän nimistä kylää ei esiinny missään verokirjoissa, vaan se
löytyy ainoastaan karttojen peltojen ja niittyjen nimistä. Todennäköisesti
paikka on ollut alun perin virolaisten Padisen munkkien omistuksessa, niin kuin
est -etuliite antaa ymmärtää. Paikka
voi siis vanhimmillaan ajoittua 1300–1400-luvuille. Kiersimme pellon keskellä
olevaa hyvin kivistä kumparetta ja löysimme kiviaitoja ja niiden lähettyvillä
olevia kuoppia, jotka saattoivat olla vanhoja asumuksia. Lähdimme jo kävelemään
takaisin autolle pellon vierustaa pitkin, kun Päivi huomasi mäen rinteessä
kivirivin. menimme tarkastamaan sitä ja siinä se sitten oli. Minulle selvisi
hyvin konkreettisella tavalla, mikä mäkitupa oli.
Näimme
rinteessä vanhan mäkituvan rauniot. Niin kuin nimi jo kertoo, kyseessä oli
mäkeen rakennettu tupa. Oviaukko oli rinteen alaosassa, etelään pellon
suuntaan. Tuvan seinät oli vuorattu luonnonkivillä, sileät pinnat sisäänpäin
käännettynä. Korkeutta kivirivillä oli noin metrin. Oviaukon vieressä sijaitsi
uuniraunio, joka oli kooltaan noin neljäsosa koko rakennelman pinta-alasta. Ja
pinta-ala ei ollut iso, tuvan seinät olivat arvioni mukaan alle kolme metriä.
Kokonaispinta-alaa rakennelmalla oli siis alle 9 neliömetriä ja siitä uuni
tosissaan vei ison osan. Tämän kokoisessa rakennuksessa joku oli siis asunut ja
istua köllöttänyt kylminä ja pimeinä talvi-iltoina, mahdollisesti jopa
monihenkinen perhe. Miten olivat sinne mahtuneet, on minulle miltei
käsittämätöntä.
Vanhemmalle
polvelle on varmaan aivan itsestään selvää miltä mäkitupa näytti, mutta
kaltaiseni nuori kloppi joutuu etsimään vastauksia googlesta. Ruotsinkielen
sanalla ”backstuga” löytyy useita esimerkkejä tämän tyyppisestä rakennelmasta.
Nyt siis tiedän tämänkin. Ja mieleen tuli, että tällaisiakohan asumuksia
esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkyläläiset tarkoittivat kun ovat
haastatteluissa kertoneet meille läheisellä Fattigbackalla (Köyhämäellä)
sijainneista kuoppataloista. Olen ylpeä, että sain olla matkassa löytämässä
tiettävästi ensimmäistä Suomessa arkeologisesti inventoitua mäkitupaa. Varmasti
arkeologit ovat tällaisia aikaisemminkin löytäneet ja itsekin olen varmaan
niitä maastossa nähnyt, tietämättä mistä kohdetyypistä on kyse. Luultavasti
suurin osa vastaavista rakennelmista on aiemmin tulkittu kellareiksi tai
tervahaudoiksi. No, nyt tiedämme paremmin mitä tällaiset rinteessä olevat
kuopat ovat!
Sydäntä lämmittää tällaiset tutkimukset, hieman kaiholla katselen, kun oma projektimme jo loppui.
VastaaPoista