tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ensimmäisenä Suomessa - mäkitupalaisten ja muiden tilattomien jäljillä

Nyt sattui taas kohdalleni niin hieno kokemus, että tähän väliin pitää ottaa aivan tuore tarina. On tämä jännä työ, aina oppii uutta! Kevään korvalla sain tutustua Museoviraston tutkija V.-P. Suhosen johdolla kokonaan uuteen muinaisjäännösryhmään, nimittäin mäkitupiin. Kyllä, termi on tuttu, koulussahan luettiin näistä vähäosaisista, joiden kanssa samaan kastiin lukeutuvat myös torpparit. Torppia olen kyllä nähnyt ja torpissa asuvista torppareista minulla on aika hyvä käsitys. Mäkitupalainen on mielessäni ollut vain joku toinen tilaton torpparin rinnalla, en ollut nimitystä tai sen alkuperää sen koommin miettinyt. Ennen viime perjantaita siis.

Suhonen soitti minulle jo yli kuukausi takaperin ja kyseli haluanko lähteä mukaan maastoretkelle etsimään tilattomien vanhoja asuinsijoja. Vastasin heti, että tulen tosi mielelläni. Tilattomat ovat nimittäin ihmisryhmä, joka aina on ollut olemassa, mutta jättänyt historiaan erittäin vähäisiä jälkiä itsestään. Koska he eivät maksaneet veroa, heidät sivuutettiin veroluetteloissa. Heidän asumuksiaan ei myöskään merkitty karttoihin, olihan kartatkin piirretty kartoittamaan veroa maksavia tilallisia. Karttojen tarkoituksena oli näyttää miten isot pellot ja niityt kullakin tilallisella oli, jotta he maksaisivat oikean määrän veroja, ei kartoittajalla ollut mitään syytä merkitä karttoihin veroa maksamattomia torppareita ja mäkitupalaisia.

Pellon keskellä olevalla kumpareella on aikoinaan sijainnut torppia. Kumpareelle oli suora näkyvyys maan omistaneelta kartanolta, joka on näin pystynyt valvomaan alamaisiaan ja esittämään valtaansa myös maisemallisesti.

Vantaan keskiajasta kirjoittanut Tapio Salminen kirjoittaa tilattoman väestön tutkimustilanteesta näin: ”Myös maaseudun itsellisten eli taloissa ja kylien tonttimaiden liepeillä asuneiden paimentamiseen, eränkäyntiin, metsätöihin, aidantekoon, erilaisiin käsityön aloihin tai eläinten hoitoon erikoistuneiden miesten ja naisten ryhmän juuret takautuvat myöhemmässä 1600-luvun muodossaan myöhäiskeskiajalle, mutta koska 1500-luvun vero- ja oikeushallinto oli heistä harvoin kiinnostunut, he jäävät keskiajan kylissä näkymättömiin”. Keskiajan ja uuden ajan alun tilattomia ei ole Suomessa toistaiseksi tutkittu juuri lainkaan. Heitä kuitenkin on varmasti ollut. Niiden löytäminen vanhoista kartoista on vain todella haastavaa.

Tehdään muuten tähän aivan lyhyt sivupolku ennen kun jatketaan mäkitupalaisten pariin, sillä sain taas oppia jotakin näistä vanhimmista kartoistamme 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta. Suhonen kertoi, että karttojen konseptiversioissa, eli kentällä tehdyissä karttaluonnoksissa, pellot ja niityt ovat usein isompia kuin puhtaaksi piirretyissä lopullisissa kartoissa. Lienevätkö isännät saaneet ylipuhuttua kartoittajan hiukan pienentämään peltojaan pienemmän veron toivossa? Mitäköhän ovat tarjonneet vastalahjaksi?

Pysähdyimme lounaalle kuvankauniiseen vanhaan Porvooseen.

No, palataan retkeemme ja mäkitupalaisiin. Suhonen on siis tutkinut vanhoja karttoja jo kymmeniä vuosia ja tuntee Itä-Uudenmaan alueet kuin omat taskunsa. Hän on jo kauan miettinyt näitä tilattomia ja heidän asuinsijojaan. Nyt hän oli valinnut meille muutamia kohteita Porvoosta. Näistä monet olivat kohteita, joissa kartoissa ei ole mitään merkintää vanhasta asutuksesta, mutta joiden ympärillä on asutukseen viittaavaa nimistöä. Suhonen on tulkinnut karttoja ja lukenut niistä rivien välistä sellaista, jota kartoittaja ei ole karttoihin erikseen merkinnyt. Tässä ollaan jo aika syvällä karttojen maailmassa ja ainakaan Suomessa ei ole montakaan henkilöä, joka tällaiseen pystyisi.

Meitä oli mukana matkassa kolme muutakin arkeologia. Mitä useampi silmäpari, sitä parempi mahdollisuus oli tietenkin havainnoida ilmiöitä myös maastossa. Itseni ja Suhosen lisäksi matkassa olivat Museoviraston arkeologit Petri Halinen ja Päivi Maaranen. Oli hieno päivä ja pysähdyimme siis monelle kohteelle. Talven jälkeen ensimmäinen kenttätyöpäivä metsässä on aina erikoinen ja niin oli myös tämä. Kävelimme kohteita ristiin rastiin ja etsimme niistä kuoppia ja kasoja, niin kuin arkeologit yleensä tekevät inventoidessaan muinaisjäännöksiä. Löysimmekin joitain ihmistoiminnan jälkiä miltei jokaisesta kohteesta, mutta ilman koekuoppia tai muita tutkimuksia oli vaikea saada tarkempaa selkoa kohteiden luonteesta. Joka tapauksessa, oli rauhoittavaa kävellä metsässä luonnon keskellä, se jos mikä oli työhyvinvointia parhaimmillaan. Ja paras tietenkin odotti viimeisenä!

V.-P. Suhonen oli siis jättänyt sokerin pohjalle. Viimeisenä kohteena oli Estböle -niminen paikka. Tämän nimistä kylää ei esiinny missään verokirjoissa, vaan se löytyy ainoastaan karttojen peltojen ja niittyjen nimistä. Todennäköisesti paikka on ollut alun perin virolaisten Padisen munkkien omistuksessa, niin kuin est -etuliite antaa ymmärtää. Paikka voi siis vanhimmillaan ajoittua 1300–1400-luvuille. Kiersimme pellon keskellä olevaa hyvin kivistä kumparetta ja löysimme kiviaitoja ja niiden lähettyvillä olevia kuoppia, jotka saattoivat olla vanhoja asumuksia. Lähdimme jo kävelemään takaisin autolle pellon vierustaa pitkin, kun Päivi huomasi mäen rinteessä kivirivin. menimme tarkastamaan sitä ja siinä se sitten oli. Minulle selvisi hyvin konkreettisella tavalla, mikä mäkitupa oli.

Mäkituvan raunoiot rinteessä. Oikealla nurkassa on uunin jäännökset ja sen vasemalla puolella oviaukko. Pellon reunalla seisovat Museoviraston tutkijat V.-P. Suhonen sekä Petri Halinen. Ahdasta olisi tuvassa ollut jos kummatkin sinne olisivat tunkeneet samaan aikaan.

Näimme rinteessä vanhan mäkituvan rauniot. Niin kuin nimi jo kertoo, kyseessä oli mäkeen rakennettu tupa. Oviaukko oli rinteen alaosassa, etelään pellon suuntaan. Tuvan seinät oli vuorattu luonnonkivillä, sileät pinnat sisäänpäin käännettynä. Korkeutta kivirivillä oli noin metrin. Oviaukon vieressä sijaitsi uuniraunio, joka oli kooltaan noin neljäsosa koko rakennelman pinta-alasta. Ja pinta-ala ei ollut iso, tuvan seinät olivat arvioni mukaan alle kolme metriä. Kokonaispinta-alaa rakennelmalla oli siis alle 9 neliömetriä ja siitä uuni tosissaan vei ison osan. Tämän kokoisessa rakennuksessa joku oli siis asunut ja istua köllöttänyt kylminä ja pimeinä talvi-iltoina, mahdollisesti jopa monihenkinen perhe. Miten olivat sinne mahtuneet, on minulle miltei käsittämätöntä.


Vanhemmalle polvelle on varmaan aivan itsestään selvää miltä mäkitupa näytti, mutta kaltaiseni nuori kloppi joutuu etsimään vastauksia googlesta. Ruotsinkielen sanalla ”backstuga” löytyy useita esimerkkejä tämän tyyppisestä rakennelmasta. Nyt siis tiedän tämänkin. Ja mieleen tuli, että tällaisiakohan asumuksia esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkyläläiset tarkoittivat kun ovat haastatteluissa kertoneet meille läheisellä Fattigbackalla (Köyhämäellä) sijainneista kuoppataloista. Olen ylpeä, että sain olla matkassa löytämässä tiettävästi ensimmäistä Suomessa arkeologisesti inventoitua mäkitupaa. Varmasti arkeologit ovat tällaisia aikaisemminkin löytäneet ja itsekin olen varmaan niitä maastossa nähnyt, tietämättä mistä kohdetyypistä on kyse. Luultavasti suurin osa vastaavista rakennelmista on aiemmin tulkittu kellareiksi tai tervahaudoiksi. No, nyt tiedämme paremmin mitä tällaiset rinteessä olevat kuopat ovat!

1 kommentti:

  1. Sydäntä lämmittää tällaiset tutkimukset, hieman kaiholla katselen, kun oma projektimme jo loppui.

    VastaaPoista