sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Opiskeluaika – ainejärjestön puuhia ja poikakalenterikuvauksia

Nyt tuntuu itsestään selvältä, että minusta tuli arkeologi. Ollessani lukiossa järjestettiin Vantaalla sijaitsevan lapsuuskotini vieressä sijaitseville pelloille, joilta olin aiemmin löytänyt kivikautisia ruukunpaloja, isot arkeologiset kaivaukset. Seurasin kaivauksia sivusta ja kävin myöhemmin Museovirastolla haastattelemassa kaivaustenjohtajaa. Tuloksena syntyi lukiossa opiskelemani erikoislinjan aineen, humaaniekologian, lopputyö.

Lukion jälkeen menin armeijaan, mutta se osoittautui kannaltani virhepäätökseksi. Tuvassamme vallitsi pelonsekainen ilmapiiri kun muuten rennot ja mukavat alokkaat muuttuivat aina pelosta jäykiksi, kun huoneeseen astui upseerikokelas tai alikersantti. Simputusta ei tapahtunut itseni kohdalla, mutta näin läheltä, miten muutamaa muuta kohdeltiin kaltoin. Kun saimme aseet käteen, minulle tuli lisäksi tunne, että en ikinä tahdo oppia sellaista käyttämään. Naiivia ehkä, mutta päätin viikon jälkeen jättää leikin sikseen ja ryhtyä siviilipalvelusmieheksi. Tärisevin käsin allekirjoitin lapun, jossa vahvistin asian samaan aikaan, kun vakiohenkilökuntaan kuulunut upseeri heilutti edessäni isoa puukkoa ja huusi pää punaisena tiedustellen pidinkö itseäni oikeana miehenä. En ollut siinä tilanteessa lainkaan varma...

Armeijan keskeyttäminen sekoitti suunnitelmiani. Olin ajatellut miettiväni uravalintaa armeijavuoden aikana ja sitten päättää minne haen jatko-opiskeluun. Olin kuitenkin ehtinyt laittaa paperit Åbo Akademin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja minulla olikin tarpeeksi hyvät arvosanat, jotta pääsin sinne opiskelemaan ilman pääsykoetta. Siispä muutin Turkuun ja vietin vuoden siellä. Vuosi oli mukava, mutta en voinut sanoa löytäneeni paikkaani maailmassa.

Turun vuoden jälkeen päätin hoitaa siviilipalveluksen alta pois. Päädyin puhumaan ruotsia päiväkodin kielikylpyryhmän lapsille ja hoitamaan heitä. Siinä työssä viihdyin erinomaisesti. Sen vuoden aikana päätin myös, että seuraisin unelmaani ja hakisin yliopistoon lukemaan arkeologiaa. Olin kuitenkin saanut kuulla, että sinne on vaikea päästä ja varasuunnitelmani oli ryhtyä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Satsasin täysillä arkeologian pääsykokeisiin ja 21-vuotissyntymäpäivänäni sain kirjeen kotiin, jossa kerrottiin minut hyväksytyn opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon.

Ensimmäisestä päivästä alkaen tunsin olevani oikeassa paikassa! Meillä oli tosi mukava ja hyvä fuksiporukka ja meistä suurin osa pitää vieläkin yhteyttä. Tästä porukasta löysin jopa vaimonikin. En pelästynyt edes professorimme fuksiaispuhetta, jossa hän kertoi arkeologien huonosta työllistymistilanteesta ja totesi vielä loppuun, että tyhmiä ei kannata opettaa ja fiksuja ei tarvitse opettaa, sillä he pärjäävät muutenkin. No, meidän vuosikurssista suurin osa valmistui ja on vieläkin jollakin lailla alan töissä. Lienemmeköhän sitten sitä fiksua porukkaa...

Arkeologian opintojen ajalta minulla on monia hienoja muistoja. Jos pidättäydytään fuksiaisissa, monet niistä oli hyvin mieleenpainuvia. Erityisesti muistan pari vuotta meidän jälkeen aloittaneille järjestetyt juhlat. Perinteenä on, että uusille opiskelijoille järjestetään initiaatioriitti, jossa shamaani juottaa heille verta, joka oikeasti on punaviiniä. Tällä kertaa shamaani oli kuitenkin saanut loistoidean ostaa sianverta, jota hän sitten juotti pahaa aavistamattomille kasvissyöjäfukseille. No tästä nousi tietenkin aikamoinen älämölö, joka johti siihen, että shamaani sai aloittaa seuraavat juhlat jalkapuissa.

Fuksiporukkamme kanssa retkellä Hvitträskillä. Järven kallioisella rantaseinämällä sijaitsee ensimmäinen Suomesta löytynyt kalliomaalaus. Löydön teki Jean Sibelius.

Olin tuohon aikaan ainejärjestömme Fibulan puheenjohtaja ja sain usein kirjoittaa arkeologien juhlista selityskirjeitä ylioppilaskunnalle, jottemme menettäisi panttisummaa, jonka olimme maksaneet heidän tilojensa vuokraamisesta. Pantin menettäminen olisi tehnyt suuren loven köyhän yhdistyksemme kassaan. Järjestön tiukkaa rahapolitiikkaa kuvaa esimerkiksi tapaus omalta fuksivuodeltani kun me Villen kanssa joulujuhlissa esitettiin Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo” -kappale naisiksi pukeutuneena. Fibulan miespuolinen rahastonhoitaja tuli kanssamme joraamaan ja tunki pöksyihimme 20 markan setelit. Esityksen jälkeen hän tuli sitten pyytämään seteleitä takaisin, selittäen että oli vain lainannut niitä ainejärjestön kassalippaasta. Sellaisen kopeloinnin jälkeen emme tietenkään antaneet seteleitä takaisin!

Palataan kuitenkin ylioppilaskunnalle kirjoittamiini viesteihin. Maksetun pantin tarkoituksena oli varmistaa, että tiloista poistuttiin ajoissa ja jäljet siivottiin. Yleensä selvisimme varoituksella, mutta kerran menetimme pantin. Sinä kertana saavuin normaalisti sihteerimme Eeron kanssa aikaisin seuraavana aamuna siivoamaan. Tällä kertaa paikat olivat kuitenkin tavallista pahemmassa kunnossa, vessapaperia oli kaikkialla ja huoneen keskellä oli iso vesilätäkkö. Saimme myöhemmin kuulla, että joidenkin mielestä oli ollut hyvä idea kisailla siitä kenen takapuolesta tulee pyyhittäessä ruskein raita vessapaperiin. Lätäkkö puolestaan oli seurausta sulakkeen palamisesta, jonka seurauksena jääkaappi oli sulanut. Sulake oli mennyt, kun yksi viisas herrasmies oli yrittänyt tehdä itse jatkojohtoa kytkemällä kaksi irrallista johdonpäätä yhteen paljain käsin, johdon toisen pään ollessa vielä pistorasiassa. Sen seurauksena hän oli saanut kovan sähköiskun ja sulake oli palanut.

Arkeologian opiskelijoiden poikakalenterin kansi.

Fibulalla oli yhteinen kerhohuone historian opiskelijoiden ainejärjestöjen Kronoksen ja Historicuksen kanssa. Varoituksella selvisimme siitä, kun joku oli keksinyt tukkia kerhohuoneessa sijaitsevan Historicuksen kaapin lukon purukumilla. Kaappia ei meinattu saada auki eikä välimme Historicukseen ainakaan lämmenneet. Tosin arkeologit olivat siihen aikaan paremmin omissa oloissaan viihtyviä oman tiensä kulkijoita. Emme esimerkiksi voineet ajatellakaan hankkivamme haalareita niin kuin muut opiskelijajärjestöt. Me emme halunneet leimautua kasvottomiksi öykkääviksi haalariporukoiksi, vaan öykätä ihan omana itsenämme. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja nykyään arkeologian opiskelijatkin käyttävät haalareita...

Juhlimisen lomassa ehdimme Fibulan kanssa tehdä paljon muutakin. Järjestimme paljon retkiä, tutustuimme lähialueiden muinaisjäännöksiin ja tapasimme muutenkin paljon toisiamme esimerkiksi elokuvailtojen parissa. Suurin osa opiskelijoista oli naisia, mutta kyllä meitä miehiäkin oli jonkin verran. Jopa niin paljon, että meitä riitti poikakalenteriin. Järjestimme kuvaukset keväällä Suomenlinnassa ja meistä useimmista otettiin yksilölliset alastonkuvat. Loppuhuipennukseksi otimme vielä ryhmäkuvan. Useimmat meistä olivat kuvissa siveästi, mutta kyllä joukkoon muutama hiukan reteämpikin kuva mahtui.

Allekirjoittanut sai kunnian olla huhtikuun poika. Kuten näkyy, poistan kuvassa turvetta. Sillä toimenpiteellä kaivaukset yleensä alkavat.

Suomenlinnan kuvauksiin liittyy muitakin hauskoja muistoja. Etsimme suojaisaa kuvauspaikkaa ja lopulta löysimmekin rauhallisen kallioisen paikan, jossa ei ollut muita ihmisiä. Saimme kuvata pitkään rauhassa muilta saarella olleilta. Veneille emme kuitenkaan voineet mitään, vaan saimme iloisia vilkutuksia ohikulkevilta aluksilta. Suunnilleen kuvausten puolessa välissä paikalle saapui lisäksi pari keski-ikäistä naista piknikkorin kanssa. He olivat silmiinnähden tyytyväisiä huomatessaan nuoria alastomia miehiä kalliolla. He asettuivat tyynesti parhaalle näköalapaikalle ja avasivat korinsa. Heillä ei ollut aikomustakaan siirtyä muualle.