Nyt tuntuu
itsestään selvältä, että minusta tuli arkeologi. Ollessani
lukiossa järjestettiin Vantaalla sijaitsevan lapsuuskotini vieressä sijaitseville pelloille, joilta
olin aiemmin löytänyt kivikautisia ruukunpaloja, isot arkeologiset
kaivaukset. Seurasin kaivauksia sivusta ja kävin myöhemmin
Museovirastolla haastattelemassa kaivaustenjohtajaa. Tuloksena syntyi
lukiossa opiskelemani erikoislinjan aineen, humaaniekologian,
lopputyö.
Lukion jälkeen menin armeijaan, mutta
se osoittautui kannaltani virhepäätökseksi. Tuvassamme vallitsi
pelonsekainen ilmapiiri kun muuten rennot ja mukavat alokkaat
muuttuivat aina pelosta jäykiksi, kun huoneeseen astui upseerikokelas
tai alikersantti. Simputusta ei tapahtunut itseni kohdalla, mutta
näin läheltä, miten muutamaa muuta kohdeltiin kaltoin. Kun saimme
aseet käteen, minulle tuli lisäksi tunne, että en ikinä tahdo
oppia sellaista käyttämään. Naiivia ehkä, mutta päätin viikon
jälkeen jättää leikin sikseen ja ryhtyä siviilipalvelusmieheksi.
Tärisevin käsin allekirjoitin lapun, jossa vahvistin asian samaan
aikaan, kun vakiohenkilökuntaan kuulunut upseeri heilutti edessäni
isoa puukkoa ja huusi pää punaisena tiedustellen pidinkö itseäni
oikeana miehenä. En ollut siinä tilanteessa lainkaan varma...
Armeijan keskeyttäminen sekoitti
suunnitelmiani. Olin ajatellut miettiväni uravalintaa armeijavuoden
aikana ja sitten päättää minne haen jatko-opiskeluun. Olin
kuitenkin ehtinyt laittaa paperit Åbo Akademin valtiotieteelliseen
tiedekuntaan ja minulla olikin tarpeeksi hyvät arvosanat, jotta
pääsin sinne opiskelemaan ilman pääsykoetta. Siispä muutin
Turkuun ja vietin vuoden siellä. Vuosi oli mukava, mutta en voinut
sanoa löytäneeni paikkaani maailmassa.
Turun vuoden jälkeen päätin hoitaa
siviilipalveluksen alta pois. Päädyin puhumaan ruotsia päiväkodin
kielikylpyryhmän lapsille ja hoitamaan heitä. Siinä työssä
viihdyin erinomaisesti. Sen vuoden aikana päätin myös, että
seuraisin unelmaani ja hakisin yliopistoon lukemaan arkeologiaa. Olin
kuitenkin saanut kuulla, että sinne on vaikea päästä ja
varasuunnitelmani oli ryhtyä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi.
Satsasin täysillä arkeologian pääsykokeisiin ja 21-vuotissyntymäpäivänäni sain kirjeen kotiin, jossa kerrottiin minut
hyväksytyn opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon.
Ensimmäisestä päivästä alkaen
tunsin olevani oikeassa paikassa! Meillä oli tosi mukava ja hyvä
fuksiporukka ja meistä
suurin osa pitää vieläkin yhteyttä. Tästä porukasta löysin
jopa vaimonikin. En pelästynyt edes professorimme fuksiaispuhetta,
jossa hän kertoi arkeologien huonosta työllistymistilanteesta ja
totesi vielä loppuun, että tyhmiä ei kannata opettaa ja fiksuja ei
tarvitse opettaa, sillä he pärjäävät muutenkin. No, meidän
vuosikurssista suurin osa valmistui ja on vieläkin jollakin lailla
alan töissä. Lienemmeköhän sitten sitä fiksua porukkaa...
Arkeologian opintojen ajalta minulla on monia
hienoja muistoja. Jos pidättäydytään fuksiaisissa, monet niistä oli
hyvin mieleenpainuvia. Erityisesti muistan pari vuotta meidän
jälkeen aloittaneille järjestetyt juhlat. Perinteenä on, että
uusille opiskelijoille järjestetään initiaatioriitti, jossa
shamaani juottaa heille verta, joka oikeasti on punaviiniä. Tällä
kertaa shamaani oli kuitenkin saanut loistoidean ostaa sianverta,
jota hän sitten juotti pahaa aavistamattomille kasvissyöjäfukseille.
No tästä nousi tietenkin aikamoinen älämölö, joka johti siihen,
että shamaani sai aloittaa seuraavat juhlat jalkapuissa.
Fuksiporukkamme kanssa retkellä Hvitträskillä. Järven kallioisella rantaseinämällä sijaitsee ensimmäinen Suomesta löytynyt kalliomaalaus. Löydön teki Jean Sibelius. |
Olin tuohon aikaan ainejärjestömme
Fibulan puheenjohtaja ja sain usein kirjoittaa arkeologien juhlista
selityskirjeitä ylioppilaskunnalle, jottemme menettäisi
panttisummaa, jonka olimme maksaneet heidän tilojensa vuokraamisesta.
Pantin menettäminen olisi tehnyt suuren loven köyhän yhdistyksemme
kassaan. Järjestön tiukkaa rahapolitiikkaa kuvaa esimerkiksi tapaus
omalta fuksivuodeltani kun me Villen kanssa joulujuhlissa esitettiin
Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo” -kappale naisiksi
pukeutuneena. Fibulan miespuolinen rahastonhoitaja tuli kanssamme
joraamaan ja tunki pöksyihimme 20 markan setelit. Esityksen jälkeen
hän tuli sitten pyytämään seteleitä takaisin, selittäen että
oli vain lainannut niitä ainejärjestön kassalippaasta. Sellaisen
kopeloinnin jälkeen emme tietenkään antaneet seteleitä takaisin!
Palataan kuitenkin ylioppilaskunnalle
kirjoittamiini viesteihin. Maksetun pantin tarkoituksena oli
varmistaa, että tiloista poistuttiin ajoissa ja jäljet siivottiin. Yleensä selvisimme varoituksella, mutta kerran menetimme
pantin. Sinä kertana saavuin normaalisti sihteerimme Eeron kanssa
aikaisin seuraavana aamuna siivoamaan. Tällä kertaa paikat
olivat kuitenkin tavallista pahemmassa kunnossa, vessapaperia oli
kaikkialla ja huoneen keskellä oli iso vesilätäkkö. Saimme
myöhemmin kuulla, että joidenkin mielestä oli ollut hyvä idea
kisailla siitä kenen takapuolesta tulee pyyhittäessä ruskein raita
vessapaperiin. Lätäkkö puolestaan oli seurausta sulakkeen
palamisesta, jonka seurauksena jääkaappi oli sulanut. Sulake oli
mennyt, kun yksi viisas herrasmies oli yrittänyt tehdä itse
jatkojohtoa kytkemällä kaksi irrallista johdonpäätä yhteen
paljain käsin, johdon toisen pään ollessa vielä pistorasiassa.
Sen seurauksena hän oli saanut kovan sähköiskun ja sulake oli
palanut.
Arkeologian opiskelijoiden poikakalenterin kansi. |
Fibulalla oli yhteinen kerhohuone
historian opiskelijoiden ainejärjestöjen Kronoksen ja Historicuksen
kanssa. Varoituksella selvisimme siitä, kun joku oli keksinyt tukkia
kerhohuoneessa sijaitsevan Historicuksen kaapin lukon purukumilla.
Kaappia ei meinattu saada auki eikä välimme Historicukseen ainakaan
lämmenneet. Tosin arkeologit olivat siihen aikaan paremmin omissa
oloissaan viihtyviä oman tiensä kulkijoita. Emme esimerkiksi
voineet ajatellakaan hankkivamme haalareita niin kuin muut
opiskelijajärjestöt. Me emme halunneet leimautua kasvottomiksi
öykkääviksi haalariporukoiksi, vaan öykätä ihan omana
itsenämme. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja nykyään arkeologian
opiskelijatkin käyttävät haalareita...
Juhlimisen lomassa ehdimme Fibulan
kanssa tehdä paljon muutakin. Järjestimme paljon retkiä,
tutustuimme lähialueiden muinaisjäännöksiin ja tapasimme
muutenkin paljon toisiamme esimerkiksi elokuvailtojen parissa. Suurin
osa opiskelijoista oli naisia, mutta kyllä meitä miehiäkin oli
jonkin verran. Jopa niin paljon, että meitä riitti
poikakalenteriin. Järjestimme kuvaukset keväällä Suomenlinnassa ja
meistä useimmista otettiin yksilölliset alastonkuvat.
Loppuhuipennukseksi otimme vielä ryhmäkuvan. Useimmat meistä
olivat kuvissa siveästi, mutta kyllä joukkoon muutama hiukan
reteämpikin kuva mahtui.
Allekirjoittanut sai kunnian olla huhtikuun poika. Kuten näkyy, poistan kuvassa turvetta. Sillä toimenpiteellä kaivaukset yleensä alkavat. |
Suomenlinnan kuvauksiin liittyy
muitakin hauskoja muistoja. Etsimme suojaisaa kuvauspaikkaa ja
lopulta löysimmekin rauhallisen kallioisen paikan, jossa ei ollut
muita ihmisiä. Saimme kuvata pitkään rauhassa muilta saarella
olleilta. Veneille emme kuitenkaan voineet mitään, vaan saimme
iloisia vilkutuksia ohikulkevilta aluksilta. Suunnilleen kuvausten
puolessa välissä paikalle saapui lisäksi pari keski-ikäistä
naista piknikkorin kanssa. He olivat silmiinnähden tyytyväisiä
huomatessaan nuoria alastomia miehiä kalliolla. He asettuivat
tyynesti parhaalle näköalapaikalle ja avasivat korinsa. Heillä ei
ollut aikomustakaan siirtyä muualle.